Vihdoinkin Eliel Saarinen!
Miina Jutila
Paavo Lipponen on intohimoinen arkkitehtuurin harrastaja. Vinkkasimme entisen pääministerin kiinnostuksesta Eliel Saarisen arkkitehtuuriin Rakennustieto Oy:lle, joka kutsui hänet pitämään juhlapuheen uuden kirjan julkistustilaisuuteen. Julkaisemme arkkitehtuurifriikiksi itseään tituleeraavan valtiomiehen Helsingin rautatieaseman Presidentin odotussalissa 20. elokuuta 2024 pitämän puheen.
Tasan vuosi sitten, 20. elokuuta 2023, puhuin kunnanjohtajan pyynnöstä Eliel Saarisen 150-vuotisjuhlassa Rantasalmen kirkossa. Matkalla sinne, lähellä kirkkoa huomasin katukyltin, jossa luki “Lipposenpolku”. Kyseessä oli Pekka Lipposen mukaan nimetty tie, mutta mietin, mahtaako täällä olla Saarisen tietä.
Juhla oli erinomainen, siellä puhui muun muassa Elielin pojanpoika, Eeron poika Eric Saarinen. Vaikuttavan juhlan jälkeen menimme kirkonkylän keskustaan kunnantalolle, jonka vieressä sitten vihittiin Eliel Saarisen tie. Että näin Rantasalmella tunnustettiin Eliel Saarisen merkitys.
Rantasalmelle minä päädyin etsittyäni epätoivoisesti täällä Helsingissä Eliel Saarisen 150-vuotisjuhlaa. Missä on pääjuhla? Ei sellaista järjestetty. Jos Saarinen olisi ollut ruotsalainen, itse kuningas olisi ollut liikkeellä. Mistä tämä vaatimattomuus, tai kuten Rantasalmella sanottaisiin, vuatimattomuus? Mikä meitä vaivaa? On meillä muitakin suuria kuin Alvar Aalto, ja tämän uskallan sanoa, koska olen tehnyt paljon Alvar Aalto -työtä – seuraava pysähdykseni tulee olemaan Jyväskylässä konferenssissa, jonka järjestää aloitteestani perustettu Alvar Aalto -akatemia.
Tänään, Eliel Saarisen 151. syntymäpäivänä, voimme sanoa: Vihdoinkin Eliel Saarinen!
Tänään julkaistava teos, Eliel Saarinen Public Buildings, todella tekee oikeutta Elielille – se on upea syntymäpäivälahja hänelle ja meille kaikille. Tekstit ja kuvat avaavat silmiä Saarinen vanhemman todelliseen merkitykseen arkkitehtuurin ja designin historiassa. Onneksi olkoon, Jari Jetsonen ja Sirkkaliisa Jetsonen, tästä merkittävästä työstä. Kirjan kuvat ovat aivan tyrmääviä!
Samalla minulla on tilaisuus onnitella Arkkitehtitoimisto A-Konsultteja Rautatieaseman ja tämän Presidentin odotussalin rekonstruoinnista ja restauroinnista. Katsokaa tätä salia! Tämä alun perin imperiaalinen sali ja sitten presidenttien sali on kuin pienoiskoossa King’s Hall, kuninkaansali, aivan klassinen tila. Arkkitehtuurin perintö, antiikista lähtevä perinne, on täällä todella läsnä. Täällä voimme kuunnella historian siipien havinaa.
Arkkitehtuurin kehitys liittyy historiaan, ja tässä yhteydessä nimenomaan Eliel Saarisen sukupolven kehitys siinä historian valossa, että Suomi oli silloin osa Venäjän imperiumia. Mutta silti avoin, yllättävänkin avoin, ja Helsinki oli avoin kaupunki verrattuna Turkuun – anteeksi vain, turkulaiset! Suomelle oli eräänlainen lucky strike, että Helsingistä tuli pääkaupunki ja me olimme kansakuntaa rakentamassa autonomisessa maassa.
Eliel Saarinen otti vaikutteita vähän kaikkialta. Hän kävi Amerikassa asti, ja esimerkiksi Henry Hobson Richardson oli yksi näistä häneen vaikuttaneista arkkitehdeista. Tämä oli ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Suomihan oli siihen aikaan itse asiassa teknologisesti Pohjoismaiden edistynein: Suomi oli toinen maa Euroopassa, jonne tuli puhelinsysteemi ja sähkövalot. Tällaista aikaa se oli, siitä voisi puhua paljon enemmänkin.
Mutta nyt tullaan sitten tähän rakennukseen, Helsingin päärautatieasemaan. Mielestäni tämä on Saarisen pääteos, ja tässä voidaan jo nähdä myös siirtymä Yhdysvaltoihin. Kirjan ensimmäinen osa esittelee Saarisen ikoniset rakennukset eri kaupungeissa Suomessa – viime vuonna kävin tutustumassa korjattuun ja uusittuun Lahden kaupungintaloon, ja sen uusi sisäpiharatkaisu on nerokas, aivan loistava, siellä pitää käydä! – ja näistä rakennuksista voidaan olla näissä kaupungeissa ylpeitä, ja me olemme niistä kaikista.
Kun sitten siirrytään Amerikkaan, mistä tietty jatkumohan on myös Aallon arkkitehtuurissa, oikeastaan ainakin minä näen tässä talossa, Helsingin rautatieasemassa, amerikkalaisen pilvenpiirtäjän ja Art Decon jonkinlaista alkiota ja prototyyppiä. Saarisen Amerikan-vaiheista on jo olemassa Minna Chudoban perusteellinen väitöskirjatutkimus ja siihen perustuva suomenkielinen kirja. Nyt julkaistava teos näyttää Saarisen Amerikkaan suunnittelemat julkiset rakennukset tavalla, joka saa kyllä haukkomaan henkeä. Näinkö valtavan työn Eliel Saarinen teki Amerikassa!
Ensimmäisenä käsitellään Saarisen käänteentekevä ehdotus Chicago Tribune -pilvenpiirtäjän arkkitehtuurikilpailuun, joka todella on ikään kuin amerikkalaisen modernin pilvenpiirtäjän malli. Kerran New Yorkissa minulla oli arkkitehtuuriopas, ja hän sanoi ainakin seitsemästä pilvenpiirtäjästä, että nämä on tehty Eliel Saarisen mallin mukaan. Se oli todellakin melkoinen kokemus.
Saarisella oli selkeästi signature style eli oma tyylinsä, toisin kuin pojallaan Eerolla. Elielhän ei halunnut samastua – ja tässä teoksessa puhutaankin tästä – moderniksi arkkitehdiksi, vaikka hän itse asiassa oli sellainen, jos ajatellaan modernismin syntyä ja hänen suhdettaan siihen. Hänhän sanoi, että hän tekee contemporary arkkitehtuuria, ja sallitaan se Elielille, mutta kyllähän hän käytännössä oli niin sanottu moderni, mikä tietysti oli hyvin monimuotoista sekin. Ja contemporaryhan on sitten sitä kaikkein moderneinta. Termit siinä vähän menevät sekaisin.
Eliel Saarinen Public Buildings näyttää Saarisen ennakkoluulottomuuden, alkaen tuosta Chicagon pilvenpiirtäjäluonnoksesta, ja Kleinhans Concert Hall on aivan ällistyttävä! Yhtäkkiä hän käyttää puolipyöreää tai ovaalia muotoa, miten hän tämmöisenkin keksi! Hänen tyylinsä muuttui entistä pelkistetymmäksi, ja oikeastaan viimeinen sensaatio oli hänen ja Eero Saarisen vuoden 1940 ehdotus Missonian-taidemuseon rakennukseksi, jota ei kuitenkaan sodan vuoksi toteutettu.
Kuvat Cranbrook Academyn kolmesta eri rakennuskompleksista tuovat näkyviin arkkitehtuurin ja taiteen valtaisan monumentin. Sitä ei oikein voi edes käsittääkään, minkälaisesta kokonaisuudesta on kysymys. Cranbrookhan on Amerikan Art Decon tärkein keskus, ja Eliel Saarista pidetään amerikkalaisen Art Decon isänä Frank Lloyd Wrightin rinnalla. Kuka Suomessa tietää tästä mitään? Kirja tosiaan avaa silmiä, sillä ei tätä olla täällä oikein tajuttu, esimerkiksi korkeamman hallinnon tasolla.
Saarisella on arkkitehtuurin ja designin lisäksi vielä kolmaskin dimensio: kaupunkisuunnittelu. Siinäkin hän oli uranuurtaja. Erityisen mielenkiintoista on se, kuinka hän kytki yhteen rakennuksen ja ympäristön ja myös ihmisten osallistumisen suunnitteluun.
Nyt, kun Helsingin päärautatieasemaa palautetaan lähemmäksi sen alkuperäistä asua, kysymys rakennuksen tarkoituksesta nousee väistämättä esiin. Eikö olisi aika ryhtyä suunnittelemaan tälle maailmanperintökohteelle uutta tarkoitusta? Onhan sellainen löydetty muun muassa Pariisin Quai d’Orsaylle – nykyisin Musee d’Orsay on siinä tilassa. Tässä on paikka suurelle kulttuurikeskukselle, ja kiireellisintä olisi suunnitella uudelleen Elielinaukio, tehdä siitä piazza, Helsingin Piazza Navona. Kyllä Saarisen päätyö hyvin vastaa Sant’Agnesen barokkikirkkoa Roomassa.
Perspektiivi ei minusta ole nyt aivan kohdallaan siinä, mitä oikeasti pitäisi arvostaa – vaikka tietenkään tämä ei ole ongelmaton asia. Liikenne muualle ja tuohon Elielinaukiolle vain pientä palvelurakentamista. Ei ahneuden tuottamia rumiluksia, jotka varjostaisivat tätä maailmanperintökohdetta. Vähän respectiä, siihen vetoan.
Eliel Saarinen Public Buildings -teoksen julkaisu ja tämän tilan kunnostaminen ovat merkittäviä kulttuuritekoja. Kunpa suomalaiset arvostaisivat sitä, missä me olemme parhaita!
Lue lisää Eliel Saarinen Public Buildings -kirjasta tästä linkistä.
Lisätietoja kirjasta Rakennustiedon verkkokaupasta.
