Sanna Lehtinen: Ei arkkitehtuuria ilman tutkimusta
Korkeatasoinen ja monialainen arkkitehtuurin tutkimus on sosiaalisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti kestävän rakennetun ympäristön edellytys. Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa vanhempana yliopistonlehtorina toimiva Sanna Lehtinen pohtii Ajatuksia apolista -kirjoitussarjan tekstissään vaikuttavan monitieteellisen tutkimuksen edellytyksiä.
Kohti kestävää arkkitehtuuria – Suomen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 2022–2035 eli tuttavallisemmin uusi apoli julkaistiin tammikuussa 2022. Kohta kuluneen kahden vuoden jälkeen on aika tarkastella siinä hahmoteltua pyrkimystä arkkitehtuuritutkimuksen monialaistumiseen ja mitä tämä voisi merkitä tutkimuksen kentällä.
Apoli pyrkii huomioimaan tulevaisuuteen vaikuttavat laajat muutostrendit, niiden vaikutukset rakennettuun ympäristöön sekä mahdollisuudet parantaa elinympäristön laatua arkkitehtuurin avulla. Ohjelman johdannossa todetaan: “Toimiva elinympäristö syntyy hyvällä suunnittelulla ja yhteistyöllä.” Tässä kohtaa apoli-kautta on syytä muistutella mieliin, että tuo yhteistyö tarkoittaa myös tutkimuksen kentän entistä laajempaa ja monimuotoisempaa panosta arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön kehittämiseen.
Uutta monitieteellistä tutkimusta tarvitaan
Koulutus ja tutkimus ovat näkyvästi mukana apolissa, viimeisenä sen viidestä nimetystä pääteemasta. Koulutuksen tärkeys on helppoa perustella, ja perinteisesti se on ollut tärkeässä asemassa arkkitehtuurin laadun turvaamisessa nyt ja tulevaisuudessa. Kuten apolissakin kautta linjan tunnistetaan, arkkitehtuurin ja koko rakennetun ympäristön kenttä on kuitenkin käymässä läpi murrosta, joka vaikuttaa kaikkiin sitä koskeviin käytäntöihin.
Negatiivisen ihmisperäisen ympäristömuutoksen eli ennen kaikkea ilmastokriisin ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen myötä ihmisen suunnitteleman ja rakentaman ympäristön koko viitekehys on tarkistettava ja muokattava kestävämmäksi. Tämä tarkoittaa, että arkkitehtuurialojen koulutuksenkin on sen eri asteilla perustuttava kompleksisia ympäristöongelmia koskevaan viimeaikaisimpaan tutkimustietoon.
Apolissa korostetaan monialaisen rakennetun ympäristön tutkimuksen merkitystä “laadukkaan, viihtyisän ja turvallisen sekä ekologisesti kestävän rakennetun ympäristön” edellytyksenä (s. 48), mutta miten tämä näkyy käytännössä? Yliopistoissa rakennettua ympäristöäkin koskevien tutkimusalojen siiloutuminen on purkautumassa, mutta eri instituutiorajat ylittävä tutkimus on silti vielä liian harvinaista.
Yksi keino madaltaa kynnystä monialaiseen yhteistyöhön on jo opiskeluaikana tapahtuva ristipölytys, jossa esimerkiksi arkkitehtuuria tarkastellaan huomattavan laajana ja monitahoisena sosio-kulttuurisena teemakokonaisuutena tai kiertotalousmurrosta lähestytään sen edellyttämän arvomuutoksen kautta.
Arkkitehtuuritutkimus, sellaisena kuin sitä ohjelmassa hahmotetaan, on olennainen osa arkkitehtuuripolitiikkaa. Apolin osa-alueena se liittyy myös alan rahoitukseen ja tukemiseen, koska tutkimus syöttää päätöksenteon tueksi tarvittavaa tietoa esimerkiksi uusien teknisten ratkaisujen kestävyyden lisäksi myös sosiaalisesti kestävämmän rakennetun ympäristön suunnittelun parametreistä. Arkkitehtonisen osaamisen hiljaisen tiedon sanoittaminen on osa tätä tutkimuksen tehtävää. Mitä ja miten -kysymysten lisäksi tarvitaan kuitenkin myös alaa haastavia ja muutosta mahdollistavia miksi-kysymyksiä.
Kohti monialaista ja kansainvälistä tutkimusta
Monialaisten tutkimusverkostojen perustaminen ja ylläpitäminen vaatii yhteisten tavoitteiden ja tahtotilan lisäksi tarpeeksi pitkäjänteistä rahoitusta. Tämän turvaaminen on vaikeaa, ja monialainen tutkimus jää yhä valitettavan usein rahoituspolkujen katvealueelle. Tämä näkyy esimerkiksi väitöstutkimusvaiheessa, jossa eri alojen välillä tapahtuva tutkimus on yliopistostrategioiden mukaista mutta jolle on vaikea turvata rahoitusta. Lisäksi arkkitehtuurintutkimuksen kenttää Suomessa vaivaa alan yleinen pienuus ja tutussa kontekstissa pysyminen.
Arkkitehtuurin paikoin vahvasta paikallisluonteesta huolimatta tutkimuksen kenttä ei voi jäädä vain paikalliseksi tai kansalliseksi: arkkitehtuuritutkimuksen(kin) kansainvälistyminen on ennakkoehto tarpeeksi laajalle volyymille analyyttistä ja kriittistä koko rakentamisen kulttuurin kentän tutkimusta. Apoli ohjeistaa kannustamaan “monitietieteisiin ja tieteidenvälisiin kysymyksenasetteluihin ja tieteenalarajat ylittävään kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön” (s. 49), mutta kannustamisen sijaan tämän pitäisi olla suorastaan ennakkoedellytys nykytutkimukselle.
Tutkimuksesta käytäntöön
Apoli tukee ajatusta siitä, ettei arkkitehtuuria ja rakennettua ympäristöä voida tutkia irrallaan niitä tuottavasta yhteiskunnasta. Osana tätä ohjelmassa mainitaan “kulttuurinen tietoisuus”. Jos näiden alojen tutkimuksen halutaan vastaavan “yhteiskunnallisiin haasteisiin”, on tärkeä muistaa, ettei tutkimus kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan väline, jolle asetetut tavoitteet päätyvät määrittämään ihmisympäristöjen laadusta käytävää keskustelua yleisemminkin.
Arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön monialaisen tutkimuksen vahvistaminen ja sisältöjen avaaminen laajalle yleisölle edistäisi samanaikaisesti useita pyrkimyksiä aina arkkitehtonisen laadun ja ekologisen kestävyyden vaalimisesta sosiaalisesti oikeudenmukaisemman yhdyskuntarakenteen turvaamiseen nyt ja tulevaisuudessa.
Sanna Lehtinen (FT, dos.) on estetiikan tutkija, joka on keskittynyt omassa tutkimuksessaan ympäristö- ja kaupunkiestetiikan tutkimukseen. Hän työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa ja on toiminut aktiivisesti kansainvälisessä kaupunkifilosofian tutkimusverkostossa. Lehtinen oli vuonna 2021 kutsuttu kommentoimaan Apoli-luonnosta sen viimeistelyvaiheen tiedearviointiryhmän tutkijajäsenenä.
