Aalto suunnitteli potilashuoneen omien sanojensa mukaan horisontaalin ihmisen tarpeisiin. Huoneiden varustukseen kuului muun muassa kullekin potilaalle oma, parantolaan varta vasten suunniteltu äänetön pesuallas. Kuvat: Alvar Aalto -museo, valokuvakokoelma/Weilin sekä piirustuskokoelma 50-950
Arkkitehti, KuM Marianna Heikinheimon väitös Architecture and Technology: Alvar Aalto’s Paimio Sanatorium tarkastettiin 29.1.2016 Aalto-yliopistossa. Tutkimuskysymyksenään Heikinheimo kysyy, miten Aallon onnistui sovittaa yhteen kansainvälinen ideologia ja paikallinen rakentamisen kulttuuri. Erityisen huomion kohteena ovat tekniset järjestelmät, kuten lämmitys, ilmanvaihto viemäröinti ja sähkö.Vastaväittäjä Antonella Alici kuvaili alkajaisiksi laajaa, kansainvälistä kiinnostusta Alvar Aaltoon ja muiden muassa Alvar Aalto -akatemian kansainvälisiä tutkijatapaamisia, joissa kymmenet nuoren polven tutkijat ympäri maailmaa ovat esitelleet töitään. Tämän rinnalla onkin jopa yllättävää, että Heikinheimo vastasi tutkimuksensa olevan Suomessa toinen väitöskirja, joka keskittyy Alvar Aallon arkkitehtuuriin (ensimmäinen oli Markku Norvasuon Taivaskattoinen huone, 2009).Nuori arkkitehti, Alvar Aalto, oli 1920–30-luvun taitteessa Paimion parantolaa suunnitellessaan uransa toistaiseksi suurimman hankkeen edessä, ja laaja toimijajoukko rakennuslautakunnasta ja asiantuntijalääkäreistä alkaen vaikuttivat suunnitteluun. Silti Aallon onnistui toteutuksessa säilyttää kilpailuehdotuksensa monta arkkitehtonista aihetta jopa asiantuntijoiden suoranaisesta vastustuksesta huolimatta. Tällainen oli esimerkiksi ruokasalin ylle ripustetun kirjaston hieno ja innovatiivinen rakenteellinen ratkaisu.Päärakennuksen rakennesuunnittelijaksi Aalto sai betoniurakoitsijan valitseman insinöörin sijaan Emil Henrikssonin, jonka kanssa Aalto oli suunnitellut Turun kohteensa. Henriksson taasen oli pääurakoitsijaksi sangen mutkikkaasti junaillun turkulaisen Arvi Ahdin yhtiökumppani.[caption id="attachment_6784" align="alignnone" width="1000"] Ruokasalin yllä olevan kirjastoparven alapuolella näkyvät, pohjoisjulkisivun pienet ikkunat lisättiin toteutussuunnittelun aikana. Kuva: Alvar Aalto -museo, valokuvakokoelma/Weilin[/caption]Vuonna 1933 valmistuneen Paimion parantolan vaikutus Artekin syntyyn pari vuotta myöhemmin ja sitä kautta suomalaisten päiväkotien, julkistilojen ja kotienkin kalustukseen seuraavana puolena vuosisatana oli melkoinen. Taivutettujen puuhuonekalujen kokeiluissa Aallon kumppanina oli Otto Korhonen ja Oy Rakennus- ja huonekalutehdas Ab, jonka seuraaja edelleen valmistaa Aallon puukalusteet. Kaikki Paimion parantolan puutyöt eivät menneet Korhosen tehtaalle, mutta Heikinheimon mukaan saattoi sattua, että Korhosen tarjous saapui viikon verran myöhemmin kuin kilpailijoiden ja oli hitusen muita edullisempi. Siten Aalto saattoi esitellä rakennuslautakunnalle yhteistyökumppaninsa tuotteet laadullisesti ja hinnallisesti parhaimpina. Heikinheimo esittää myös, että esimerkiksi potilashuoneen kuuluisa kaappi muutettiin metallisesta puiseksi – siten se soveltui juuri Korhosen koneilla tehtäväksi.Heikinheimo on täsmentänyt ja laventanut huolellisin piirustus- ja arkistotutkimuksin aiemmin eri lähteissä – kuten Sirkka Törrösen mainiossa historiikissa (1983) ja Minnamaria Koskelan pro gradu -työssä (1998) – kuvailtuja suunnittelun, päätösten ja rakentamisen vaiheita. Silti talotekniikkaa tutkivassa osassa vastauksetta jää esimerkiksi, kuinka erilaisia tai innovatiivisia Paimion talotekniset järjestelmät olivat muihin 1930-luvulla valmistuneisiin parantoloihin verrattuna. Oliko niin, että Aalto osasi jälleen virittää muualla koestettua ja ideoitua askeleen tai kaksi paremmaksi – ja siten omakseen?Soveltuvan teoreettisen kehyksen luominen selvitys- ja historiankirjoitustyyppiselle tutkimukselle saattaa olla väkinäistä. Heikinheimon työn onnistuneena viitekehyksenä on ranskalaisen sosiologin Bruno Latourin toimijaverkkoteoria. Arkkitehti on harvoin projektissaan yksin, vaikka toisinaan myöhemmästä historiankirjoituksesta sellainen tunnelma välittyykin. Aalto oli tunnetusti nykytermein ilmaistuna taitava verkostoituja, ja juuri näihin verkostoihin Heikinheimo pureutuu hienosti.Jonas Malmberg[caption id="attachment_6788" align="alignnone" width="618"] Marianna Heikinheimon väitöstilaisuus pidettiin Alvar Aallon Teknilliselle korkeakoululle suunnittelemassa salissa nykyisessä Aalto-yliopistossa 29.1. Kuva: Jonas Malmberg[/caption]
Ruokasalin yllä olevan kirjastoparven alapuolella näkyvät, pohjoisjulkisivun pienet ikkunat lisättiin toteutussuunnittelun aikana. Kuva: Alvar Aalto -museo, valokuvakokoelma/Weilin[/caption]Vuonna 1933 valmistuneen Paimion parantolan vaikutus Artekin syntyyn pari vuotta myöhemmin ja sitä kautta suomalaisten päiväkotien, julkistilojen ja kotienkin kalustukseen seuraavana puolena vuosisatana oli melkoinen. Taivutettujen puuhuonekalujen kokeiluissa Aallon kumppanina oli Otto Korhonen ja Oy Rakennus- ja huonekalutehdas Ab, jonka seuraaja edelleen valmistaa Aallon puukalusteet. Kaikki Paimion parantolan puutyöt eivät menneet Korhosen tehtaalle, mutta Heikinheimon mukaan saattoi sattua, että Korhosen tarjous saapui viikon verran myöhemmin kuin kilpailijoiden ja oli hitusen muita edullisempi. Siten Aalto saattoi esitellä rakennuslautakunnalle yhteistyökumppaninsa tuotteet laadullisesti ja hinnallisesti parhaimpina. Heikinheimo esittää myös, että esimerkiksi potilashuoneen kuuluisa kaappi muutettiin metallisesta puiseksi – siten se soveltui juuri Korhosen koneilla tehtäväksi.Heikinheimo on täsmentänyt ja laventanut huolellisin piirustus- ja arkistotutkimuksin aiemmin eri lähteissä – kuten Sirkka Törrösen mainiossa historiikissa (1983) ja Minnamaria Koskelan pro gradu -työssä (1998) – kuvailtuja suunnittelun, päätösten ja rakentamisen vaiheita. Silti talotekniikkaa tutkivassa osassa vastauksetta jää esimerkiksi, kuinka erilaisia tai innovatiivisia Paimion talotekniset järjestelmät olivat muihin 1930-luvulla valmistuneisiin parantoloihin verrattuna. Oliko niin, että Aalto osasi jälleen virittää muualla koestettua ja ideoitua askeleen tai kaksi paremmaksi – ja siten omakseen?Soveltuvan teoreettisen kehyksen luominen selvitys- ja historiankirjoitustyyppiselle tutkimukselle saattaa olla väkinäistä. Heikinheimon työn onnistuneena viitekehyksenä on ranskalaisen sosiologin Bruno Latourin toimijaverkkoteoria. Arkkitehti on harvoin projektissaan yksin, vaikka toisinaan myöhemmästä historiankirjoituksesta sellainen tunnelma välittyykin. Aalto oli tunnetusti nykytermein ilmaistuna taitava verkostoituja, ja juuri näihin verkostoihin Heikinheimo pureutuu hienosti.Jonas Malmberg[caption id="attachment_6788" align="alignnone" width="618"]
Marianna Heikinheimon väitöstilaisuus pidettiin Alvar Aallon Teknilliselle korkeakoululle suunnittelemassa salissa nykyisessä Aalto-yliopistossa 29.1. Kuva: Jonas Malmberg[/caption] 
Marianna Heikinheimon väitöstilaisuus pidettiin Alvar Aallon Teknilliselle korkeakoululle suunnittelemassa salissa nykyisessä Aalto-yliopistossa 29.1. Kuva: Jonas Malmberg[/caption] 
