Miten kävi suomalaiselle kirkonkylälle neuvostosovhoosin keskustaajamana?

Suomen alueluovutuksista Neuvostoliitolle tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Suurvalta hajosi 33 vuotta sitten, joulukuussa 1991. Silloin me tulevat arkkitehdit pääsimme näkemään Viipuria ja Sortavalaa ja niiden uljasta funktionalismia.

Minua kiinnosti, mitä oli tapahtunut kirkonkylille. Monet niistä kärsivät pahoin sotavuosina, toiset neuvostovuosina. Mutta Laatokan länsirannalla sijaitseva Kurkijoen kunnan kirkonkylä selvisi kaikesta. Se liitettiin talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940 Neuvosto-Karjalaan, elokuussa 1941 takaisin Suomeen ja syksyllä 1944 taas Neuvosto-Karjalaan. Yhtä monta kertaa vaihtuivat väestö sekä yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet.

Ja silti 2000-luvun alussa kylän pääraitilla tuntui hetkittäin kuin olisi kulkenut 1930-luvun Suomessa, kun taas sivukaduilla oli ikään kuin Neuvostoliitossa. Yhdistelmä tuntui erikoiselta. Oliko se ehkä tietoisen suunnittelun tulosta?

Kansikuva: Lenininkadulla vuonna 1971. Entinen kirjakauppa (vas.) on yhteisasuntolana, entinen kunnanlääkärin talo (oik.) on jaettu pienemmiksi asunnoiksi. kuva: Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma / Aarne Roiha

Mallikelpoinen sosialistinen kylä?

Neuvostoliitossa kommunistinen puolue määritteli osana maatalouspolitiikkaa, millaista maaseudun ja sen arkkitehtuurin tuli olla. Arkkitehtisuunnittelun kohteina olivat sekä taajamat että maataloustyöläisten asunnot.

Kun Kurkijoen kirkonkylä luovutettiin, se oli suomalaisen rakennusjärjestyksen pikkukaupunkimaisen tiiviiksi muovaama kauppakylä. Katuja reunustivat laudoitetut ja maalatut puutalot. Puukirkko oli arkkitehti F. A. Sjöströmin käsialaa, ja Kurkijoen maamiesopistolla ja koulutilalla joen vastarannalla oli Theodor Höijerin ja Lars Sonckin töitä. Kunnantalon ja ortodoksisen kirkon olivat piirtäneet rakennusmestarit.

Neuvostoliitossa kirkonkylä piti sopeuttaa sosialismin tarpeisiin. Miten se tapahtui?

Arkkitehtuuriakatemian maatalouskabinetissa oli määritelty, millainen olisi hyvä sosialistinen kylä. Sosialististen kaupunkien tapaan se tuli jakaa funktionaalisiin vyöhykkeisiin, ja maataloustuotanto olisi omalla vyöhykkeellään. Kylään kuuluisivat koulut, lastentarhat sekä sairaalat, ja maamerkkinä olisi klubi tai kulttuuritalo, neuvostokulttuurin tärkein symbolirakennus.

Ihanteessa kajasteli Karl Marxilta periytynyt idea poistaa maaseudun ja kaupungin väliset erot, mutta sen voi nähdä kertovan myös siitä, miten kehittymätöntä Neuvostoliiton maaseutu monin paikoin oli. Voi näet väittää, että Kurkijoen kirkonkylä täytti melkein sellaisenaan sosialistiselle kylälle asetetut vaatimukset. Siellä oli käytännössä kaikki sosialistisessa kylässä tarvittavat palvelut tai ainakin niille käyvät tilat. Kauppakylä sopi luonnostaan asuin- ja palveluvyöhykkeeksi ja maamiesopiston alue tuotantoalueeksi. Lisäksi kylä rakentui yhden pääkadun varaan, mikä vastasi myös maaseutuarkkitehtuurin konferenssissa 1939 esitettyjä suosituksia.

Ei siis ihme, että Kurkijoesta tehtiin hallintokeskus ja että sinne perustettiin valtion tukema suurtila, sovhoosi, josta tuli kylän tärkein työnantaja.

Suomalaiset talot olivat elintärkeä resurssi, vaikka ne koettiin hieman vieraiksi. Ne vaikuttivat epäilyttäviltä kapitalismin tuotteilta ja olivat ristiriidassa sosialismin kollektiivisen elämäntavan kanssa. Taloja pilkottiin useammiksi asunnoiksi ja lisäksi rakennettiin "Stalinin parakkeja", keskussuunnittelulaitosten tyyppipiirustusten mukaisia kaksikerroksisia monen asunnon puutaloja, joita ei arkkitehtuurijulkaisuissa esitelty. Hirsirunkoisina ne olivat silti edullinen ratkaisu kylmiin pohjoisiin oloihin.

Näin rakennettiin Kurkijoella vuoteen 1968.

Vai moderni puoliurbaani agrokaupunki?

Pysyvä ongelma Neuvostoliitossa oli maatalouden heikko tuottavuus. Se oli paljolti seurausta kollektivisoinnista, mutta 1960-luvulla ongelmaan tartuttiin yhdyskuntasuunnittelun keinoin. Tuottavuuden uskottiin kohenevan, kun maaseudulle luotaisiin kaupunkimaiset asuinolot ja värvättäisiin maatalouden asiantuntijoita. Arkkitehdit kautta maan saivat vuonna 1968 uuden tehtävän: luoda ajanmukaisia maatalouden mallitaajamia. Parhaat palkittiin.

Ei ole tiedossa, suunniteltiinko mallitaajamia Suomen luovuttamille alueille, mutta vuonna 1975 Kurkijoen taajamalle laadittiin huomattava kaava- ja rakennussuunnitelma – Maaseudun tyyppi- ja kokeellisen rakentamisen tieteellisessä keskuslaitoksessa Moskovassa. Asialla oli maan parhaiden asiantuntijoiden monitieteinen työryhmä, ja tavoitteet olivat korkealla. Taajamaan tulisi kerros- ja rivitalokortteleita, uusi kulttuuritalo ja jokapäiväispalvelut, kunnallistekniikka ja puistoja.

Vanha rakennuskanta muuttui resurssista painolastiksi, joka piti pääosin purkaa.

Vuoden 1975 suunnitelma osoittaa, että entisille suomalaisille kirkonkylille saatettiin laatia kunnianhimoisiakin modernisoimissuunnitelmia. Laaja purkaminen ja tyyppipiirustusten käyttö taas eivät ratkaisevasti eronneet esimerkiksi Suomen lähiö- ja kaupunkirakentamisen käytänteistä. Suurin ero oli materiaalien ja rakentamisen laadussa. Neuvostoliitossa arkkitehti ei valvonut arkirakentamista eikä urakoitsijoilla ollut vastuuta lopputuloksesta.

Tutkimuksessani korostuikin arkkitehtien erilainen rooli Suomen ajan ja neuvostoajan maaseudulla. Suomen aikaan Kurkijoen tärkeimmät rakennukset suunniteltiin yksilöllisesti. Laatuun pyrittiin jopa asemasodan oloissa, jakamalla omatoimirakentajille arkkitehtien optimoimia tyyppipiirustuksia. Kunnanrakennusmestari ohjasi yksityistä rakentamista, ja arkkitehti piirsi Kurkijoelle uuden kivikoulun.

Neuvostoarkkitehdit taas olivat valtion virkamiehiä, jotka toteuttivat puolueen visioita. Siihen kuului tarjota kansalaisille yhdenvertaiset olot, ja ne pyrittiin takaamaan keskussuunnittelulaitosten vuosia hiomilla yleisliittolaisilla eli kaikkialla Neuvostoliitossa käytetyillä tyyppipiirustuksilla. Kurkijoelle ei noussut yhtään yksilöllisiin piirustuksiin pohjautuvaa rakennusta.

Vaiko sittenkin menetetty paratiisi?

Miksi Kurkijoen taajama sitten vielä 2000-luvullakin näyttää paikoin miltei suomalaiselta?

Siksi, että uudistussuunnitelma ei toteutunut. Resurssi- ja asuntopulan vuoksi vanhoja rakennuksia ei voitu purkaa, ja uutta rakennettiin vain tyhjälle maalle, usein kaavasuunnitelman ulkopuolelle.

Koko Neuvostoliiton mittakaavassa Kurkijoen tapaus on vain yksi esimerkki maaseudun modernisoimisen epäonnistumisesta. Samalla taajaman neuvostoaikaista muodonmuutosta seuraamalla avautui ristiriita maaseudun kehittämistavoitteiden ja asukkaiden kokemusten välillä. Luovutetun kylän varhaisille siirtolaisille suomalainen kylä hyvin rakennettuine taloineen oli ollut "paratiisi", joka vähitellen menetettiin.

Netta Böök väitteli Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun arkkitehtuurin laitokselta 1. joulukuuta 2023. Vastaväittäjänä oli Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen professori Maria Lähteenmäki, ja kustoksena toimi Aalto-yliopiston professori Panu Savolainen.

Netta Böök: Talot pysyvät, ihmiset vaihtuvat. Sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen entisessä suomalaisessa Kurkijoen kirkonkylässä Neuvostoliitossa. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 224. Societas Scientiarum Fennica, Helsinki 2023.

Painettua kirjaa myy Tiedekirja. Pdf on ladattavissa Suomen Tiedeseuran sivulta.