Mikä on rakennusten arvo kulutusyhteiskunnassa?

Minkälainen on tulevaisuutemme maailmassa, jossa vallitsee yhä edelleen kestämätön kulutus? Maailmaan, jossa suositaan kertakäyttökulttuuria ja viehätytään uudesta materiasta? Mikä on jo rakennetun Suomen tulevaisuudennäkymä?

Rakennettu ympäristö kuluttaa Suomessa puolet raaka-aineista ja 40 prosenttia energiasta ja tuottaa yli kolmanneksen kasvihuonekaasupäästöistä. Uudisrakentaminen aiheuttaa hiilipiikkejä eli siis rakennuksen elinkaaren alussa syntyviä suuria määriä kasvihuonekaasupäästöjä.

Jätettä Suomessa kertyi vuonna 2020 yhteensä 116 miljoonaa tonnia. Rakentaminen tuottaa kaivostoiminnan ja louhinnan jälkeen eniten jätettä, noin 13,5 miljoonaa tonnia. Viime vuonna Suomessa purettiin lähes 8 000 rakennusta – purettujen rakennusten määrä on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, sillä vuonna 2010 vastaava luku oli runsaat 4 000. Purettavien kiinteistöjen keski-ikä Suomessa on noin 50 vuotta.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 Suomessa oli kaiken kaikkiaan noin 1,5 miljoonaa rakennusta, jos mukaan ei lasketa kesämökkejä tai maatalouteen liittyviä rakennuksia. Asuinrakennuksista 60 prosenttia oli valmistunut vuoden 1970 jälkeen, ja lähes kolme neljästä suomalaisrakennuksesta on valmistunut sotien jälkeen.

Aiemmin mainitut luvut kertovat yhteiskuntamme suhtautumisesta olemassa olevaan rakennuskantaan ja jätteeseen. Uusi menee vanhan edelle ja rakennusten säilyttämistä joudutaan pohtimaan pääosin vain jo suojeltujen rakennusten kohdalla. Tosin myös suojelukohteet ovat vaarassa.

Rakennuskannan säilyttämisen ikuisuusongelma

Palataan hetkeksi menneisyyteen. Vuonna 1970 arkkitehdit Vilhelm Helander ja Mikael Sundman kirjoittivat pamflettikirjan Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. Nuoret arkkitehdit saivat aikaan suurta keskustelua Helsingin kaupunkisuunnittelusta, joka suosi autoilua ja uustuotantoa kaupunkiluonnon ja vanhan rakennuskannan kustannuksella.

1960- ja 1970-luvuilla purettiin Helsingin kantakaupungissa lukuisia historiallisia merkkirakennuksia. Muun muassa Theodor Höijerin suunnittelema Huberin talo (1891) Mannerheimintiellä, Onni Tarjanteen Heimolan talo (1910) silloisella Hallituskadulla (nykyisin Yliopistokatu) ja L. E. Hansténin Vallilan työväentalo (1928) saivat väistyä uusien tehokkaampien toimistorakennusten tieltä. Yksi edelleen usein esiin nouseva esimerkki tästä on Höijerin suunnittelema Norrménin uusrenessanssipalatsi (1897) Katajanokalla, jonka tilalle nousi Alvar Aallon Enso Gutzeit vuonna 1962.

Vuonna 1970 huoli olemassa olevan rakennuskannan säilymisestä ja kaupungin keskustan näivettymisestä oli suuri. Kaupunkisuunnittelua toteutettiin suuryritysten ehdoilla, historiasta, kaupunkiluonnosta ja kaupunkilaisista piittaamatta.

Huoli on edelleen hyvin ajankohtainen, sillä 2020-luvulla on jatkuvasti uutisoitu historiallisten rakennusten uudelleenkehittämisestä ja jopa purkamisesta kansalaisten vastustuksesta huolimatta. Vuonna 2021 Docomomo Finland, ICOMOSin Suomen osasto, Rakennustaiteen Seura ja Rakennusperintö-SAFA kustansivat pamfletin Kenen kaupunki? Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla, joka osoittaa kaupunkisuunnittelun toistuvat ongelmat Helsingissä.

Helsingissä muun muassa C. L. Engelin monumentaalikeskustaan, Valtioneuvoston linnan sisäpihalle, aiotaan rakentaa uudisrakennus ja purkaa sen tieltä vanha painotalo vuodelta 1900, mistä kulttuuriperintöä suojeleva asiantuntijajärjestö ICOMOS on tehnyt kansainvälisen kulttuuriperintöhälytyksen.

Ilmiö oli ja on valtakunnallinen, sillä useissa kaupungeissa ja kunnissa usean historiallisesti merkittävän rakennuskohteen tulevaisuus on vaakalaudalla. Esimerkiksi Turussa kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden Österbladin tontin puutalojen tulevaisuus on vaakalaudalla. Lähes 11 000 allekirjoitusta saanut adressi osoittaa laajan tuen rakennusten säilyttämiselle ja kunnostamiselle. Lue lisää

Samanaikaisesti Suomen nykyinen hallitus haluaa muuttaa ensi vuonna voimaan astuvaa ja eduskunnan jo kertaalleen hyväksymää uutta rakentamislakia niin, että purkaminen olisi helpompaa ja kansalaisten vaikuttamismahdollisuudet kaventuisivat. Lue lisää

Entä sotien jälkeen valmistuneet rakennuksemme, joita suurin osa maamme rakennuskannasta on? Aikaisemmin keväällä Archinfo nosti etenkin modernistiin sakraalikohteisiin kohdistuvia purkupaineita, mutta purkuaalto koskee lähes kaikkia rakennustyyppejä. Huonokuntoiset tai remonttia vaativat modernit rakennuskohteet nousevat toistuvasti esiin purettavina kohteina.

Yhtenä räikeimpänä esimerkkinä voidaan pitää Huberin talon tilalle nousseen entisen Kurt Simbergin suunnitteleman Aktian talon (1963) purkua. Rakennuksen purkua perusteltiin pääasiassa matalan kerroskorkeuden takia.

Modernin rakennuskannan arvoa ei tunnisteta, vaan se nähdään jätteenä ja muistona huonommasta menneisyydestä. Miten tähän kehitykseen tulisi suhtautua ilmastokriisin keskellä?

Ajattelutapojen muutos ja olemassa olevan hyödyntäminen

Miten suhtautumisemme rakennettuun ympäristöön ja jätteeseen tulisi sitten muuttua? Yksiselitteisiä ja selkeitä vastauksia aikamme ongelmiin ei ole, joten ratkaisuja tulisi hakea yhteistyön ja keskustelun kautta.

Porin kaupunki järjesti yhteistyössä Archinfon ja Taiteen edistämiskeskuksen kanssa huhtikuussa tapahtuman, jonka tarkoituksena oli etsi uudenlaisia ratkaisuja kestävämpiin ratkaisuihin rakentamisessa esitelmien ja keskustelujen kautta. “Raaka/Aine – Arvo, jäte ja Uusi paikallinen” oli Euroopan laajuisen New European Bauhaus -festivaalin satelliittitapahtuma. Lue lisää

Porin lyhytaaltoasemalla järjestetyn tapahtuman alustuspuheenvuorossa modernin arkkitehtuurin ja jätteen suhdetta tutkinut arkkitehti Ella Müller kertoi aiheeseen liittyvistä pohdinnoistaan. Paneelikeskustelussa Müller sekä Taiken taideasiantutijat Mika Savela ja Maija Kasvinen, Porin kaupungin hankekoordinaattori Niilo Rinne, arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori Panu Savolainen ja toimittaja Alma Onali keskustelivat rakennettuun ympäristöön liittyvien ajattelutapojen muuttamisesta niin yksilö- kuin yhteisötasolla.

Keskustelussa etsittiin vastauksia siihen, kuinka ratkaista purkamisesta ja rakennusjätteestä syntyviä ongelmia. Esiin nousi muun muassa ajatuksia epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksymisestä sen sijaan, että haluttaisiin vain täydellistä ja uutuuttaan hohtavaa. Myös laadun arvostaminen ja hidastamisen tematiikka takaisivat parempaa suunnittelua ja kestävämpää rakennettua ympäristöä. Olemassa olevaa ympäristöä ei pitäisi tarkastella vain kauneusihanteiden näkökulmasta vaan sitä kohtaan pitäisi tuntea empatiaa; sitä pitäisi arvostaa enemmän.

Keskustelemisen ja ajatustenvaihdon lisäksi konkreettiset esimerkit voivat toimia inspiraationa kestävämmälle tulevaisuudelle. Ympäri Suomea löytyy useita esimerkkejä menestyksekkäästi peruskorjatuista ja uudelleenkehitetyistä moderneista rakennuksista. 

Erinomaisena esimerkkinä toimii Helsingin yliopiston Tiedekulma (2017), avoin oppimisen ja keskustelun areena, joka rakennettiin arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelemaan yliopiston hallintorakennukseen vuodelta 1977. JKMM Arkkitehtien suunnittelemat mittavat muutostyöt ja käyttötarkoituksen muutos mahdollistivat entisen yleisöltä suljetun ja ajalleen tyypillisen harmaan toimistorakennuksen muuttamisen avoimeksi “tieteen olehuoneeksi”, joka on nykyajan tarpeita vastaava opiskelu-, esiintymis- ja oleskelutila. Muutos on saanut opiskelijoilta suurta kiitosta, ja rakennus oli vuoden 2018 Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoehdokkaana.

Löytyykö reitti parempaan tulevaisuuteen paikallisuudesta?

Ovatko avaimet parempaan tulevaisuuteen yhteisöjen omissa käsissä? Ainakin vastuu kestävästä tulevaisuudesta jää yhä useammin paikallisen yhteisön harteille. Julkisten varojen vähentyessä unohtuu helposti, miten paljon paikallista osaamista Suomesta löytyy. Näitä voimavaroja ei hyödynnetä tarpeeksi.

Suomen valtakunnallinen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 2022–2035, Kohti kestävää arkkitehtuuria, tarjoaa suuntaviivoja kestävämpään rakentamiseen, jotta jokainen voisi elää nyt ja tulevaisuudessa hyvässä ympäristössä.

Osana ohjelman jalkautusta Taiteen edistämiskeskus perusti vuonna 2022 Uusi paikallinen -kehitysryhmän, johon valitut kahdeksan hanketta tarjoavat konkreettisia esimerkkejä uusista mahdollisuuksista olemassa oleville kohteille. Nyt kehitysryhmän tuloksista on valmistunut Uusi paikallinen -julkaisu, jossa esitellään mukaan valittuja hankkeita strategianäkökulmista sekä niitä täydentäviä asiantuntijatekstejä. Julkistamistilaisuus järjestetään 29. toukokuuta. Lue lisää

Yksi Uusi paikallinen -kehitysryhmän konkreettisista esimerkeistä on jo edellä mainittu lyhytaaltoasema Itä-Porissa. Arkkitehti Hugo Harmian suunnittelema, vuonna 1940 alun perin Yleisradion ulkomaille suunnattujen radiolähetysten asemaksi valmistunut rakennus suljettiin vuonna 1987, kun uusi asemarakennus valmistui kaupungin länsipuolelle Preiviikiin. Kaupungin omistama kiinteistö oli pitkään tyhjillään, ja rakennus jäi pitkälti unohduksiin. Yleisradion vuonna 2010 julkaisemassa Suojele minua! -sarjassa rakennuksen surkea tila sai valtakunnallista huomiota.

Syksyllä 2011 taidekollektiivi T.E.H.D.A.S. ry aloitti toimintansa lyhytaaltoasemalla, Porin kaupungin tuella. Lyhytaaltoaseman tiloissa on järjestetty lukuisia kulttuuritapahtumia, näyttelyitä, työpajoja ja kursseja. Kaupunki ei ole jättämässä rakennuksen tulevaisuutta yksinään taidekollektiivin harteille, sillä lyhytaaltoasemaa ympäröivälle puistoalueelle on valmisteilla yleissuunnitelma ja radioasemaa aiotaan lähivuosina kunnostaa. Aseman ja sen ympäristön toiminnallisia ja arkkitehtonisia suuntaviivoja olivat työstämässä ILO Arkkitehdit vuonna 2023.