Maija Kasvinen: Arkkitehtuuripolitiikkaa voidaan toteuttaa julkisen taiteen keinoin

Vuosi sitten julkaistu Suomen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma Kohti kestävää arkkitehtuuria kokoaa yksiin kansiin monta aikamme polttavaa kysymystä. Ohjelmassa puhutaan ilmastonmuutoksesta ja luonnon monimuotoisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta, taloudesta ja kansainvälisyydestä. Myös merkitys ja identiteetti sekä koulutus ja tutkimus ovat mukana omina lukuinaan.

Ohjelmaa on myllätty useammassa ministeriössä, ja se kytkeytyy Euroopan – jopa maailman – tasolla tehtyihin ohjelmakirjauksiin, kuten New European Bauhaus -aloitteeseen ja Davosin julistukseen. Ei ole sattumaa, että arkkitehtuuripoliittisen ohjelman nimessä on ”politiikka” – apoli on linjapaperi, johon on pyritty kirjaamaan ihmiskunnan kollektiiviset kohtalonkysymykset vuosina 2022–2035.

Länsinaapurissamme vastaava arkkitehtuuripoliittinen ohjelma on kehittynyt muotoon Gestaltad livsmiljö, joka voisi kääntyä muotoilluksi elinympäristöiksi mutta myös sen hahmotteluksi. Nimi antaa vahvan viitaukseen luonnosteluun ja visuaaliseen ilmaisuun sekä muistutuksen siitä, että ympäristöjä suunnitellaan elämää varten.

Huhupuheen mukaan Ruotsin arkkitehtuuripoliittinen ohjelma huomioi taiteen alkujaan vain sivumennen, yhden ainoan virkamiehen aloitteeseen pohjautuen. Viisi vuotta tuon ohjelman valmistumisen jälkeen on taiteesta tullut yksi niistä ajureista, joilla ohjelmaa viedään käytäntöön.

Suomessa taiteen rooli osana arkkitehtuuripolitiikkaa on vielä auki. Osaltaan tämä johtunee haastavasta rajanvedosta taiteen ja arkkitehtuurin välillä. Mitä taiteella lopulta tarkoitetaan ja onko se aina läsnä arkkitehtuurissa?

Määrittelyn epäselvyys on taiteen vahvuus ja heikkous. Yhteiskunnassa tuotetaan monenlaisia esineitä ja tekoja taiteen nimissä. Myös taiteilijoita on monenlaisia – itseoppineita, akateemisia, yhteisöllisiä, yksilöllisiä, käsityöläisiä. Taiteen käsitteiden epämääräisyys saattaa hämmentää, mutta se antaa mahdollisuuden tavoitella mahdottomilta tuntuvia maailmoja.

Julkisen taiteen saralla yhteiset, jaetut tilat ovat se ympäristö, johon taidetta toteutetaan. Suurten, yhteiseen tilaan toteutettavien hankkeiden tulee olla turvallisia, saavutettavia ja hallittavia. Käytännössä hanketta varten kootaan usein työryhmä, johon haalitaan osaamista eri aloilta: kokouksissa saattaa istua niin puutarhuri kuin rakennesuunnittelija, kaavoittaja ja projektijohtaja, taidemuseon kuraattori ja taiteilija, elinkeinojohtaja ja kohteen käyttäjän edustaja.

Julkisen taiteen työryhmät voivat olla paikkoja, joissa mietitään käytännön vastauksia arkkitehtuuripolitiikan kirjauksiin taiteen sallimin vapain keinoin. Kaikki edellytykset laaja-alaiselle keskustelulle ovat olemassa.

Ehkä nyt olisi hyvä hetki päivittää käsityksemme kehityksestä. Voisiko vähemmän olla enemmän – oli kyse sitten massatuotannon sijaan yksilöllisestä käsityöstä tai kokonaan uuden rakentamisen sijaan vanhan elävöittämisestä? Kun toimintaa ohjaavat talouden sijaan vaihtoehtoiset arvot kuten kauneus, kestävyys tai käyttökelpoisuus, voidaan annettuina otettuja sääntöjä määritellä uudelleen.

Maailma ei pelastu tuotantotahtia kiihdyttämällä; se pelastuu sillä, että teemme vähemmän ja kauniimpaa.

Maija Kasvinen on kauppatieteilijä ja taideasiantuntija. Tällä hetkellä hän toimii valtiolla Taiteen edistämiskeskuksessa taideasiantuntijana, erityisesti julkisen taiteen ja arkkitehtuuripolitiikan parissa.