Lähikuvassa Eric Adlercreutz ja Viipurin Alvar Aalto -kirjaston saama merkittävä tunnustus

World Monuments Fund on myöntänyt Viipurin kirjaston restaurointikomitealle ja Viipurin Alvar Aalto-kirjastolle merkittävän tunnustuksen kirjaston kunnostamisesta. Vuoden 2014 World Monuments Fund/Knoll Modernism Prize -tunnustuksen palkintoperusteluissa kiitetään kunnostushankkeen osapuolia pitkäjänteistä, sinnikästä työskentelystä kansainvälisen modernismin merkkiteoksiin lukeutuvan rakennuksen pelastamiseksi.

Viipurin Alvar Aalto -kirjasto on ikoninen moderni rakennus ja olemme iloisia, että olemme voineet olla todistamassa kansainvälisen rahoittaja- ja asiantuntijaverkoston avulla aikaansaatua onnistunutta restaurointia. Hankkeessa on kyse World Monuments Fundin perimmäisestä päämäärästä. Säätiö perustettiin sen näkemyksen varaan, että kansainvälisellä yhteistyöllä voi olla katalyyttinen merkitys tärkeiden historiallisten paikkojen pelastamisessa ympäri maailmaa. — Bonnie Burnham, president, World Monuments Fund (WMF)

Arkkitehtuurin tiedotuskeskus tapasi restaurointikomitean puheenjohtajan Eric Adlercreutzin palkinnon johdosta.

Onneksi olkoon arvokkaan tunnustuksen johdosta. Mitä palkinto teille merkitsee?

World Monuments Fund oli jo restaurointihankkeen alussa meille hyvin tärkeä. He ylläpitävät kahden vuoden välein päivitettävää listaa World Monuments Watch, johon on koottu 100 kulloinkin uhanalaisimmiksi luokiteltua kulttuuriperintökohdetta ympäri maailmaa. Viipurin Alvar Aalto -kirjasto oli listalla kaksi kertaa, vuodesta 2000–2004. Tätä kautta pääsimme alkuun eli anomaan rahaa World Monuments Fund -säätiöltä. Säätiön alaisuudessa toimivan Robert W. Wilson Challenge to Conserve Our Heritage -rahaston avulla pystyimme korjaamaan kirjaston vesikaton, mikä pelasti rakennuksen.

World Monuments Fund on hyvin tunnettu, kansainvälinen toimija, joten heidän tunnustuksensa on tässäkin mielessä arvokas palkinto. Tunnustushan on annettu sekä lopputulokselle että koko restaurointiprosessille.

World Monuments Fund tähdentää palkintoperusteluissaan nimenomaan restaurointikomitean roolia kirjaston korjaushankkeessa. Miten komitea on toiminut vuosien varrella?

Työ Viipurin Alvar Aalto -kirjaston hyväksi alkoi jo vuonna 1991, joskin väljemmin organisoidusti. Mukana oli useita tahoja kuten Ympäristöministeriö, Suomen Arkkitehtiliitto, Opetusministeriö, Arkkitehtuurimuseo, Museovirasto ja Rakennushallitus sekä yksityishenkilöitä, etenkin Alvar Aallon toimiston entisiä työntekijöitä.

Kun varsinaisia korjaustöitä aloitettiin muistaakseni vuonna 1994, perustettiin projektiryhmä, johon tulin puheenjohtajaksi. Siihen saakka puheenjohtajana oli toiminut Kristian Gullichsen. Ehdotus rekisteröidyn yhdistyksen perustamiseksi tuli Opetusministeriöltä, jolta anoimme rahaa. Näin vuonna 1997 perustettiin Viipurin kirjaston Suomen restaurointiyhdistys ry, operatiivisena elimenä toimi yhdistyksen hallitus.

Varsinaisessa restaurointityössä pääsuunnittelijan tehtäviä on hoitanut arkkitehti Tapani Mustonen, mukana on ollut myös arkkitehti Leif Englund. Maija Kairamosta tuli keskeinen henkilö 2000-luvulla. Hän jäi eläkkeelle Museovirastosta 1990-luvun lopulla, ja oli suoranainen pelastus, että hän pystyi nyt käyttämään aikaansa ja osaamistaan kirjaston hyväksi. Tässä yhteydessä haluan korostaa, että palkinto on osoitettu myös kirjastolle. Sen johto on tukenut meitä sataprosenttisesti koko prosessin aikana.

Pitkä restaurointiurakka on vaatinut valtavasti sitkeyttä ja talkoohenkeä Kertoisitko tästä lisää?

Kyllä näin jälkikäteen ajatellen jopa ihmettelen, että pystyimme pitämään yllä optimismia. Työ oli alussa hyvin hidasta, sillä vauhdilla urakka olisi kestänyt vähintään 50 vuotta. Oli tärkeää, ettei restaurointityöhön tulisi taukoja, koska silloin ihmiset helposti menettävät uskonsa. Yritimme koko ajan pitää työt käynnissä, ja se onnistui kyllä varsin hyvin. Saimme korjauksiin koko ajan pieniä summia sieltä täältä. Hitaudessa oli hyvätkin puolensa: kirjasto pystyi toimimaan aivan viimeisintä korjausvaihetta lukuun ottamatta koko ajan.

Kun vesikaton korjaustyöt lähtivät liikkeelle vuonna 2002, saimme vihdoin aikaan näkyviä tuloksia. Vesikaton jälkeen korjattiin sanoma- ja aikakauslehtien lukusali sekä ruotsalaisen Alvar Aaltosällskapet -seuran tuella myös luentosali. Kun luentosali vihittiin käyttöön lokakuussa 2010, saimme tiedon, että Venäjän federaatio maksaa loput korjauksista. Tämä sattui hyvin, koska kaikki olivat niin ihastuksissaan korjatusta luentosalista huonekaluineen. Artekillahan oli ollut erityinen juhlavuoden keräys, joka tuotti niin hyvin, että pystyimme kalustamaan koko luentosalin alkuperäiseen tyyliin.

Koko prosessi on ollut hyvin jännittävä kokemus. Ikään kuin olisimme heittäneet kiven veteen ja sitten sen synnyttämät väreet olisivat vähitellen alkaneet vaikuttaa yllättävälläkin tavalla. Ystävyyssuhteet Viipuriin ja kirjaston henkilökuntaan, kaikkiin mukana olleisiin, ovat olleet erittäin tärkeitä. Aivan keskeinen henkilö on ollut kirjaston johtaja Tatjana Svetelnikova. Hänhän puhuu englantiakin niin hyvin, että kykeni toimimaan myös tulkkina.

Miksi Viipurin Alvar Aalto -kirjaston kunnostaminen oli kaiken kaikkiaan niin hidasta ja vaikeaa?

Suurin syy oli rahan puute rajan molemmin puolin. Asia oli myös poliittisesti arka. Miksi Suomi lähtisi pelastamaan rakennusta, joka oli tuhoutumassa toisen valtion alueella? Oli myös paljon ihmisiä, joiden mielestä kunnostus olisi turhaa, koska se kuitenkin rapistuisi saman tien uudelleen.

Aika paljon esiintyi myös näkemyksiä, että kirjasto rakennettaisiin uudelleen jonnekin päin Suomea. Vastasimme sitkeästi näihin lehtikirjoituksiin ja korostimme kirjaston paikkasidonnaisuutta. Liikkui myös paljon huhuja siitä, että kirjastosta ja sen korjaustyömaalta varastettaisiin koko ajan tavaraa.

Vähitellen kasvava ulkomainen tuki ja mielenkiinto sai kriittiset puheenvuorot laantumaan. Eräs tärkeä käänne tapahtui Rautatalossa Helsingissä pidetyssä konferenssissa, kun saimme julkista tukea sellaisilta raskaan sarjan poliitikoiltamme kuten silloiselta pääministeri Paavo Lipposelta ja presidentti Martti Ahtisaarelta.

Poliittiset muutokset kuten Neuvostoliiton romahtaminen lienevät olleet myös merkittäviä?

Tavallaan kyllä. Rajat aukesivat, eikä Venäjällä ollut mitään yhteistyötä vastaan. Työtavat kehittyivät vähitellen, esimerkiksi korjausneuvotteluissa oli aina kolme osapuolta: kirjasto, urakoitsija ja me. Kirjaston rooli oli kaiken kaikkiaan aivan keskeinen, myös nämä niin kutsutut ″Putinin rahat″ kanavoitiin kirjaston kautta.

Välillä oli toki joitakin ongelmia. Jouduimme esimerkiksi huomauttamaan erään pietarilaisen urakoitsijan työn laadusta, jolloin auktoriteettimme teettää työt uudestaan oli vaakalaudalla. Vähitellen kuitenkin myös siellä ymmärrettiin korjaustöiden laadun merkitys sekä se, kuinka tärkeä rakennus kirjasto on ja kuinka tärkeää on noudattaa Docomomon restaurointiperiaatteita.

Venäjä suhtautui restaurointihankkeeseen alusta alkaen positiivisesti, ja vähitellen alkoi tulla siltäkin puolelta rahaa: Viipurin kaupungilta, Pietarin kulttuurihallinnolta ja sitten myös Kulttuuriministeriöstä. Ei suuria summia, mutta kuitenkin osoituksena kiinnostuksesta. Paikalliset auttoivat meitä myös eteen tulleissa byrokraattisissa vaikeuksissa.

Oliko Suomen arkkitehtipiireissä joskus esiintyvällä Aalto-vastaisuudella mitään vaikutusta?

Kirjaston korjaamisen vastustus ei minusta niinkään liittynyt Aalto-vastaisuuteen. Viipurin kirjasto oli kansainvälisesti tunnustettu modernismin merkkirakennus ja sen merkitys Aallon uralla oli myös kiistaton. Silti esimerkiksi Arkkitehtiuutisissa oli kirjoituksia, joissa väitettiin, että kirjaston restaurointi olisi rahan haaskausta.

Viipurin Aalto-kirjaston restauroinnissa on, kuten totesit, noudatettu kansainvälisen Docomomo-järjestön suosituksia. Konservoinnista ei kuitenkaan liene kirjaston kohdalla kyse?

Rakennus oli huonossa kunnossa ja etenkin pintamateriaaleista oli paljon jo poistettu tai ne oli peitetty uusilla kerroksilla. Edellinen, 1960-luvulla valmistunut, halvalla tehty peruskorjaus oli tehty ilman piirustuksia. Paljon piti siis tehdä kokonaan uudelleen. Periaate oli kuitenkin se, että kaikki, mikä oli säilytettävissä, säilytettiin – myös joitakin neuvostoajan muutoksista ja lisäyksistä. Tämä on tavallaan osa restaurointi-ideologiaa: osoitetaan historialliset kerrostumat.

Mitä meidän pitäisi ryhtyä suojelemaan ja restauroimaan seuraavaksi?

Venäjällähän on paljon tuon ajan rakennuksia vaarassa tuhoutua, mutta meitä koskettaa enemmän se, että Viipurin koko rakennusperinnön tila on suorastaan katastrofaalinen. Meillä Suomessakin riittää työtä Aallon rakennusten parissa. Suhtautuminen Aallon perintöön on onneksi nykyisin aika hyvä ja Alvar Aalto -säätiö on tässä suhteessa aktiivinen. Yleisesti ottaen tilanne modernismin perinnön kannalta ei mielestäni ole enää niin vakava kuin joskus aiemmin. Arvokkaat kohteet on luetteloitu melko hyvin.

Vuoden 2014 World Monuments Fund/Knoll Modernism Prize luovutetaan joulukuussa New Yorkissa. Joko olette päättäneet, kuka pitää palkintopuheen ja kuka saa osana palkintoa lahjoitettavan, Mies van der Rohen suunnitteleman Barcelona-tuolin?

Matkalle lähtee sekä hallituksen että suunnittelutiimin edustajia. Maija Kairamo, Tapani Mustonen ja minä puhumme vuorotellen. Minä aloitan, sitten Maija kertoo rakennuksen ideasta ja merkityksestä, ja lopuksi Tapani kertoo varsinaisesta restaurointityöstä. Tuolin saa ilman muuta Tapani.