Kotijumala – Asujan ajatuksia Reima Pietilän arkkitehtuurista

Valmistuin arkkitehdiksi vuonna 2000, mutta lipesin jo opiskeluaikana graafisen suunnittelun, kuvittamisen ja sarjakuvantekemisen pariin. Arkkitehtuurissa ei ollut minulle tarpeeksi kuvallista ja sanallista tarinankerrontaa. 1990-luvun alun henki TKK:lla suosi tulitikkuaskit lumihangessa -tyylistä estetiikkaa. Opiskelijat tuottivat plansseilleen voittopuolisesti suorakaiteista, monotonista ja paikkaan sitoutumatonta arkkitehtuuria.

Ensimmäinen harjoitustyöni edusti orgaanista arkkitehtuuria, jonka assistentti sivuutti kommentillaan: ”Tuollainen Mäntyniemi-kopio”. Silloin, 19-kesäisenä, en vielä tiennyt Reima Pietilästä enkä hänen ehdotuksestaan presidentin virka-asunnoksi mitään. Olin vasta tohkeissani fantasia- ja tieteiskirjojen, -sarjakuvien ja -elokuvien miljöökuvauksista sekä Roger Deanin levynkansista. Opintojen aikana ihanteeni eivät karisseet, mutta opin perustelemaan ja hyväksyttämään aavistuksen realistisemman muotokieleni. Olin oppinut alan hegemonisen jargonin.

Viehtymykseni Raili ja Reima Pietilän suunnittelemaan, vuonna 1969 valmistuneeseen Tapiolan Suvikumpuun vei minut sinne asumaan jo opiskeluaikanani vuonna 1992. Oma kotialttarini oli pian pyhitetty tälle Suomen kaikkien aikojen omaperäisimmälle arkkitehdille. Asuin As Oy Suvikulman ensimmäisen kerroksen kaksiossa. Nuorena miehenä nukuin enemmittä pyjamitta, ja aamuisin avasin makuuhuoneen lähes lattiaan asti ulottuvan alaikkunan kaihtimet. Ulkona vinkeää detaljia oli kuvaamassa kaksi japanilaista arkkitehtuurituristinaista. Pitkältä tuntuvan hetken seisoimme kuin lännenelokuvan kaksintaistelussa.

Vuosien päästä houkuttelin Suvikumpuun tulevan puolisonikin, ja muutimme viidennen kerroksen kolmioon. Kymmenvuotisen rivitalohairahduksen jälkeen Suvikumpu veti taas muutama vuosi sitten puoleensa, tällä kertaa ylimpään, yhdeksänteen kerrokseen. Olen siis katsellut rakennusta kolmelta eri kantilta kahdenkymmenen vuoden ajan.

Kuulin joltakin professoriltani Malcolm Quantrillin kirjoittaman anekdootin siitä, kun betonimodernisti Louis Kahn oli kutsuttu luennoimaan Pietilän suunnittelemaan Dipoliin. Nähdessään rakennuksen tämä oli sanonut: ”I don’t want to go in there. That’s not architecture.”

Elokuun 25. noin puoli vuosisataa myöhemmin istuin samaisessa rakennuksessa Reima Pietilä 100 vuotta -juhlaseminaarissa. Kukaan minun lisäkseni ei tainnut muistella Kahnia. Seminaari laajensi ennestään kunnioitustani tuota oman polkunsa kulkijaa – filosofia, antropologia, kielitieteilijää ja taiteellisen yhtenäisteorian kehittäjää – kohtaan. Tajusin, miten vähän olin ymmärtänyt Suvikummunkaan suunnitteluteorioiden ja -metodien kiehtovuudesta keskittyessäni vain alueen estetiikkaan ja toiminnallisuuteen.

Raili Pietilältä, jota olin vuosien varrella konsultoinut julkisivukorjaus- ja väriasioissa, en myöskään ollut tajunnut udella filosofiaa alueen suunnittelun taustalla. Muistan vain hänen paheksuneen taloyhtiön hinkua lasittaa suuria, monimuotoisia parvekkeita, joiden tulikin toimia kuin eläinten nävertäminä koloina puussa. Hän oli myös järkyttynyt valkoisten rappauspintojen paikkakorjauksista ja naapuritaloyhtiön kellertäviksi maalatuista vesipelleistä.

Asukkaana olin aina luullut, että rakennusryhmien muotoilu ja väritys viittaavat koivujen kaarnan ja jäkälän väreihin, mutta Railin vanhoista diakuvista paljastui, että jokaiselle taloryhmälle oli suunniteltu erilaisia vihreän sävyjä. Suvikulman sinertyneet betonipinnat maalattiin alkuperäisen lämpimän vihreän sävyihin, vaikka etelän puolen aurinko on jo taas alkanut niitä taittaa turkooseiksi. Julkisivuihin uurretut veistokselliset aukotuksetkin viittasivat ennen kaikkea kallion kuvioihin ja railoihin, joskaan Pietilöiden luontometaforia ei kannata ottaa kirjaimellisesti, ne ovat aina tulkinnanvaraisempia.

Pintakäsittelyremontin yhteydessä tajusin, miten kovin erinäköisiä alkuperäiset kuultomaalatut puuosatkin olivat olleet verrattuna vuosikymmenien petsausten liki opaakeiksi tummentamiin julkisivulautoihin ja ikkunapokiin. Silti jollain tavalla otaksun Pietilöiden ymmärtäneen ja odottaneenkin arkkitehtuurinsa elämistä ajasta ja sävystä toiseen. Jopa pohtiessani yläkerrosten rappauksissa leviävän punajäkälän poistamista mietin, josko Pietilät arvostaisivat luonnon juurtumista osaksi arkkitehtuuria, jonka koettivat juurruttaa luontoon.

Tämän päivän Tapiolan mittakaavatonta, toisteista ja ideatonta rakentamista en voi kutsua arkkitehtuuriksi sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siihen tulee sisältyä rakennustaide. Pietilöiden arkkitehtuuri oli kokonaistaideteos ympäristönsä kanssa. Reima Pietilä suunnitteli aina paikan hengestä lähtien ja sitä korostamaan. Rakennusten tuli olla vähintään yhtä arvokas osa ihmiskulttuurin ja luonnon yhteyttä kuin niiden paikalla ollut luonto itse.

Suvikummun luonnon topografiaa ja morfologiaa abstraktisti varioinut rakennuskokonaisuus oli Pietilöille yhtä lailla paikasta lähtevä ja siihen kuuluva suuri maataideteos kuin asuinalue. Heidän ”luontoarkkitehtuuriinsa” ei kuulunut suorakaiteisuus, mutta suoria kulmia he saattoivat käyttää osana suurempia vapaita muotoja. Suvikummun alueessa nämä luovat yhdessä pitkiä, maastoa ja sen korkeuseroja korostavia sekä ensimmäisen maailmansodan linnoituksia väisteleviä sommitelmia. Alueesta käydyssä suunnittelukilpailussa heidän ehdotuksensa nimi oli Tuohivirsut juoksuhaudassa.

Reima Pietilä sanoi etsivänsä probleemaa, ei ratkaisua. Hän löytöretkeili pinnan alla syvissä metafyysisissä vesissä. Häneen liitettiin määreitä kuten shamanismi/tietäjyys ja selvänäkijä/välittäjä. Hänen inspiraationsa muotoon lähti usein kielestä ja sen rakenteesta. Vasta myöhemmin hän alkoi muokata visioitaan tilaohjelmiksi. Kilpailuehdotusten nimetkin olivat kuin runokirjojen tai progeyhtyeiden levyjen nimiä: Luolamiesten häämarssi, Hellitä mäkivyötä meridiaani, Kanojen unet pimentävät puun…

Pietilälle arkkitehtuuri oli lähempänä romaanin kuin kuvataiteen tulkintaa. Hän intoili runoilijoista kuten Haavikko, säveltäjistä kuten Stockhausen, filosofeista kuten Heidegger, matemaatikoista ja fyysikoista kuten Heisenberg, galaktisista pisteiköistä ja moduulimittoja hylkivistä gestalt-suhteista. Tyylillisesti hän inspiroitui orgaanisesta ekspressionismista, futurismista, surrealismista ja ennen kaikkea ”tyylittömyydestä”, joka ei viitannut mihinkään olemassa olevaan.

Pietilän päämäärä ei ollut staattinen ja valmis rakennus vaan ”tapahtumaisillaan oleva luonnos”, kuten Samuel Beckettin häntä innoittaneessa teoksessa L’Innommable. Rakennukset hän näki paikan itsensä aineellistumina ja yhtä elävinä kuin luonto itse. Railikin kertoi työparinsa fantisoineen siitä, miten myriadeilla tavoilla Suvikumpu sisustukseltaan ja valaistukseltaan muuttuu väen ja sen tarpeiden vaihtuessa.

Arkkitehdit eivät yleensä ole hyviä ajattelijoita, puhujia ja kirjoittajia. Reima Pietilä oli omaa luokkaansa niissä kaikissa. Tämä oli hänen ongelmansakin. Omintakeisen (kuva)kielensä ja käsitteistönsä takia häntä pidettiin usein vaikeaselkoisena huru-ukkona. Hänen mielensä liikkui alueilla, joista oli vaikea kommunikoida. Niille ei ollut sanoja. Wittgensteinin klausuulin ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” hän ratkaisi muuttamalla kielen kuvakieleksi – luonnoksiksi, kuvataiteen kaltaiseksi infografiikaksi, veistoksiksi ja arkkitehtuuriksi.

Pietilä visualisoi kieltä, kielellisti muotoja ja loi sekä uutta arkkitehtuuria että uutta kieltä. Vaikka modernistinen arkkitehtuurimaailma piti ohjenuoranaan Mies van der Rohen lausumaa ”Emme tarvitse uutta arkkitehtuuria joka maanantai”, Pietilä ei ollut vain olemassa olevien tyylien varioija vaan uuden ja ennennäkemättömän originaattori. Hän ei toistanut myöskään itseään vaan loi uniikin muotokielen jokaiselle kohteelle.

Arkkitehtuurissa toden totta voisi olla opiskelijana kaipaamaani kuvallista ja sanallista tarinankerrontaa, mikäli Pietilän kaltaisia näkijöitä syntyisi lisää ja sellaiseen yhteiskuntaan, joka ymmärtäisi hyödyntää heidän ainutlaatuisuuttaan. Veikkaan, että juuri tänä aikana se ei onnistuisi.

Ville Tietäväinen on palkittu graafinen suunnittelija, kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta (nyk. Aalto-yliopisto). Hänen sarjakuvateoksiaan ja muita visuaalisia kirjojaan on julkaistu seitsemällä kielellä. Lue lisää

Reima Pietilän ajatteluun ja arkkitehtuuriin voi tänä syksynä tutustua myös näyttelyissä. Arkkitehtuurimuseon studiossa on avoinna 24.9. saakka näyttely Sanastelu, luonnostelu, kuvittelu – Reima Pietilän luonnoksia ja aforismeja. Lue lisää
Tampereella Kulttuuritalo Laikussa nähdään 30.9.–5.11. Reima Pietilä 100-vuotta -arkkitehtuurinäyttely (TamSafa, Suomen Arkkitehtuurimuseo). Lue lisää