Essee: Kestävyyslaji

Taivas ylläni kaareutuu päättymättömänä. Parvekkeen kaiteessa on lumihiutale, sen sakaroissa viivähtävät tähdet ennen kuin se katoaa. Astun sisälle olohuoneeseen.

Täällä on viihtyisää. Nurkassa on löhösohva, televisio tai ehkä vain ryhdikkäitä istuimia. Levysoitin. Miten tällaisia tiloja rakennetaan, kenelle ja miksi? Milloin tällaisen tilan ja minut siellä voi luokitella kestämättömäksi ja milloin sen luominen on hyväksyttyä, luvallista ja toivottavaa?

Tällaisiin olohuoneisiin ovat kautta aikain tiivistyneet ihanteet. Normaali oleskelu, mahdollisuus tekemättömään olemiseen ja lupa tilaan ovat asioita, jotka ovat kulttuurisia ja lopulta myös luokkakysymyksiä. Ne ovat neuvoteltavia tapoja ja tottumuksia eivätkä lainkaan luonnollista ja itsestään selvää. Niin on myös kestokulttuurin kohdalla: se on paitsi kulttuuria, identiteettiä ja unelmia myös tapa ajatella ja lopulta toimia. Se on kertakäytön vastakohta, jonkinlainen ilmaisu muutoshalusta. Eikä siinä lopulta ole kysymys mistään vähemmästä kuin hyvästä elämästä.

Mutta kenelle lopulta toivomme hyvää elämää – itsellemme vai ihan kaikille? Ja kun sanomme kaikille, tarkoitammeko kaikkia kaltaisiamme vai muistammeko käsittämättömän määrän elämää jokaisella alueella, jotka olemme rajanneet työmaa-aidoin?

Helpointa on toimia niin kuin on tottunut, sillä väsyneessä yhteiskunnassa toisin tekeminen on ponnistus, joka joskus vaatii koko elämän.

Kuljen rakennuksessa eteenpäin, olkoon se vaikka tavanomainen 2000-luvun uudisrakennus. Ihan kiva vaalea keittiö, ei yllätyksiä. Tänne eivät mitenkään mahdu kaikki rakentamiseen ja kulttuuriin liittyvät näkökulmat, sillä ne ovat levällään. On ilmasto, biosfääri ja planeetan kokoinen huoli, tarve toimille. On keittiötason materiaali, viereisen tontin pensaat, parketin oikeanlainen leveys. Ulkona olen otsonikerroksen alla, sisällä silmäilen saumauksia.

Haasteet ovat toisaalla kuin tällä vaikkapa marmorisella tiskipöydällä. Ne ovat alihankintaketjuissa, toisten ihmisten alaisuudessa, toimittajien selkien takana. Yritän katsella, mutten näe niitä ollenkaan. Ne eivät koskaan ole minun keittiössäni, sillä aina niitä ei edes tunnista. Mutta miten tehdä näkymättömästä näkyvää?

Miten ymmärtää mitään materiaalien vaihtoehdoista, kun helpointa on mennä rautakauppaan kuten aiemminkin ja ostaa rautaa, laminaattia ja betoniaineksia. Sitähän varten kaupat ovat. Niin kauan, kun ihaillen kutsumme ihmisen tuottamia uusia materiaaleja neitseellisiksi, liitämme niihin ajatuksen koskemattomuudesta ja pilaamattomuudesta. Turmeltumattomuudesta. Miksi se ei kiinnostaisi ylitse kaiken käytetyn?

Helpointa on toimia niin kuin on tottunut, sillä väsyneessä yhteiskunnassa toisin tekeminen on ponnistus, joka joskus vaatii koko elämän. Kestäväksi tekeminen on kestävyyslaji, joka vaatii päämäärätietoisuutta ja toistoja ja motivoitumista yhä uudelleen. Siksi se on niin vaikeaa maailmassa, jossa huomiosta taistellaan kaikkialla. Ajattelutapojen muutos on sekin kestävyyttä vaativaa, ylisukupolvista.

Lataisiko suunnittelu- ja rakennusalan väki puhelimiinsa puutavaran tinderin ja alkaisi svaippailla? Kehä kolmosen sisällä vanhaa hirttä, aina varma match.

Menen makuuhuoneeseen. Vaatekaapit on sijoitettu ikkunanvastaiselle seinälle. Ne ovat täynnä vaatteita, joiden alihankintaketjut ovat nekin usein hämäriä. Silti jokin on muuttunut: käytetyn vaatteen käyttäminen ei tunnu enää inhottavalta. Uusi ei ole enää merkki siitä, että on varaa uuteen eikä toisten vanhoja tarvitse käyttää. Tämä on muuttunut hämmästyttävän nopeasti ja vaatinut ennen kaikkea välitilojen palveluita ja yrityksiä: kierrätysmahdollisuuksia niin kivijalkaan kuin nettiin. Yrityksiä, jotka kuvaavat käyttämäni vaatteet ja myyvät ne puolestani.

Entäpä kun tämä kuvitelmieni kaunis talo, joka nyt onkin 1970-luvun tuote, puretaan? Onko arvoa vain sen tontilla ja rakennusoikeudella vai tulisiko joku ja kuvaisi sen rippeet nettiin – näin monta tonnia betonia, näin paljon rautaa, hyvä kunto, av, yv. Lataisiko suunnittelu- ja rakennusalan väki puhelimiinsa puutavaran tinderin ja alkaisi svaippailla? Kehä kolmosen sisällä vanhaa hirttä, aina varma match.

Sivelen käytävän seinäpintaa, en jaksa päättää mitä materiaalia se on. Istun lattialle ja naputan puhelinta. Netti on tuonut minulle mahdollisuuden haluta kaikenlaista, mistä en ennen tiennyt. Olen kasvanut yltäkylläisyydessä oikein kyllästyneeseen keski-ikään. Kiiltäviä pintoja, upeita maisemia, tassuammeita, huonekorkeutta. Oikeanlaisia kankaita, orangerie. Rakennusprojekti on keskiluokkaisen ihmisen inhimillinen halu saada aikaan jotain omanlaistaan ja pysyvää, joka lopulta ei ehkä ole kovin pysyvää, eikä ainakaan uniikkia.

Ihminen on aina selvinnyt yhdessä. Yksin ei ole käynyt hyvin.

Asuinalue, kortteli, kattoterassi, pellonreuna. Meillä on vilpitön tarve kuulua johonkin paikkaan, jossa voi toteuttaa valitsemaansa identiteettiä ja valitsemiaan unelmia. Joskus sitä asuu siellä missä voi, jos on niin onnekas, että voi. Silloin valinnan ja ajattelutyön on tehnyt joku toinen. Joku laati tavoitteen, joku kaavoitti, joku tilasi ja suunnitteli, rakennutti ja rakensi ja tarkisti ja mitä vielä. Jos asukas vain asuu eikä halua muuta, mitä hän silloin valitsee? Ja olisiko joku muu voinut toimia toisin? Milloin mikään ongelma alkaa tuntua minun ongelmaltani, asialta, johon minä voin vaikuttaa?

Millaisin mittarein sitä edes hahmottaisi. Sata vuotta eteenpäin, kaksisataa? On mahdotonta pohtia, millainen haluaisin olla edes ensi vuonna. Miten pystyttää pysyvää arvaamattomuudessa ja ennustamattomuudessa, lastenlapsille, lastenlastenlapsille? Millaiset kahvat, millainen saareke, mikä lämpötila. Mittaisipa joku vuosisadan minun puolestani, keskilämpötiloineen. Kostea jalanjälkeni jää laattaan.

Sata vuotta on näkymätöntä. Se on kuvitelmaa ja unelmaa, jonka ajatteleminen vaatii erityisiä voimia ja taitoja. Sitä ei olisi olemassa ilman kieltä. Lopulta kieli ja kommunikaatio ovat työkaluja, joiden avulla voimme pelastua. Meidän on puhuttava samoista asioista ja ymmärrettävä toistemme tavoitteet. Sillä onko niitä sanottu koskaan ääneen? Ne voisivat olla tällaisia: Minä haluan vain tehdä työni hyvin ja saada kuukausipalkkaa enkä miettiä mitään ylimääräistä. Minä haluan, että minulle kerrotaan mitä pitää tehdä. Minä haluan toimia toisin, mutta se on liian vaikeaa. Minä haluan muutosta.

Siirryn ruokailutilaan. Tämähän onkin 1910-luvun koti, jossa on erillinen ruokailuhuone koristeellisine ikkunoineen. Tänne mahtuu paljon ihmisiä syömään ja iloitsemaan. Eikö sitä kutsuta myös maailman parantamiseksi? Ihminen on aina selvinnyt yhdessä. Yksin ei ole käynyt hyvin. Tässä ajassa olemme yksilöitä, mutta yhä yhteistyö on Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa jokseenkin helppoa. Kutsu pitoihin ja neuvottelupöydän ääreen tavoittaa jokaisen.

Ehkä meidän vain pitäisi kokoontua enemmän ruokailusaleihin, saarekkeiden äärelle, keittiöbileisiin, alaoville ja puhua ääneen siitä mitä tavoitellaan ja miksi se on vaikeaa. Siitäkin saa puhua, miksi se tuntuu vaikealta. Puhehan oli kulttuurista ja identiteeteistä ja tavoista, ja ne ovat täynnä tunnetta. Nämä tunteet ovat myös meidän pelastuksemme. Osaamme asettua muiden asemaan, tunnistamme ja tunnemme, että ihminen ei ole kaikki. Olemme tovin harjoitelleet viruksen pelkoa. Samanlaista näkymättömyyttä on mikrobistoissa ja maamassoissa, kerrostalojen ja parkkiluolien alla, ryteiköissä.

Saako minun sukupolveni louhia kalliota, jota ei koskaan saa takaisin, tai mullistaa maamassoja uusien asuinkerrostalojen alta?

Kuljen takaisin parvekkeelle, nytpä se onkin pieni ranskalainen. Olen kiertänyt koko kodin, mutta eihän tämä ole alku. Oikeasti kierron idea on, ettei se ala mistään tai pääty mihinkään. Se pyörii. Jos olemme tähän saakka ajatelleet, että alku on lyijykynän isku puhtaaseen paperiin ja tyhjä legoalusta, alku voikin olla se, että legot ovat jo paikoillaan. Siinä ne ovat, aikansa rumilukset, mutta ehkä niitä voi kuorruttaa uusilla palikoilla tai vaihtaa osan uusiin.

Ehkä joku myy vanhat alta pois toiselle alustalle. Ehkä jossain vaiheessa muistamme, ettei legoalusta itse asiassa koskaan ole puhdas vaan se on täynnä näkymätöntä. Mutta tosiaan: saako juuri minun sukupolveni päättää, mikä on säilytettävää ja riittävän hyvää? Saako minun sukupolveni louhia kalliota, jota ei koskaan saa takaisin, tai mullistaa maamassoja uusien asuinkerrostalojen alta? Minun näkökulmani on niin käytetty. Se on tässäkin tekstissä, se on kaikkialla.

Nojaan kaiteeseen ja katselen alas puutarhaan, tai sittenkin suurta ja tasaista nurmimattoa. Helppohoitoisia ja kestäviä pensaita, niitä samoja, joita on marketin parkkipaikalla. Vai olisiko täällä kaikki vähän ylikasvanutta ja juuri siksi hyönteisten himoamaa? Ainakin pihalla on paljon sitä mitä ei näy. Näkymä on jollekulle vain tontti, mitattua ja planeetanpintaa. Jollekulle se on osa abstraktia maailmaa, jota ihminen ei edes voi määritellä. Irrotan otteeni kaiteesta. Siihen jää kädenjälki, joka hetken kuluttua katoaa.

• • •

Lue kooste Arkkitehtuurin ja muotoilun päivien Kestokulttuuri-tapahtumasta tästä linkistä.

Aino-Mari Tuuri on kirjoittaja ja toimittaja, joka käsittelee työssään erityisesti yhteiskunnallisia aiheita. Hän on kiinnostunut ajan ja tilan kerroksellisuudesta, ihmisen paikasta ympäristössään ja toisten ihmisten keskellä sekä näiden keskinäisestä suhteesta.