Irina Garnetsin diplomityössä analysoidaan toiseutta ja tyhjyyttä rakennetussa ympäristössä

Toiseus on jotakin hassusti istuvaa, erilainen laji, erilainen tapa olla, erilainen estetiikka tai erilainen ilmaisutapa. Jotta toiseus voisi ilmaantua tilassa tai tilana, se tarvitsee tilaa syntyäkseen. Fyysisen tyhjyyden hetket tai ohjailevuuden väheneminen houkuttelevat uusia elementtejä tai osapuolia muuttamaan tilan dynamiikkaa. Tätä toiseuden ja tyhjyyden välistä suhdetta pohdin diplomityössäni filosofian, arkkitehtuuriteorian, maantieteen ja poliittisen teorian käsitteiden avulla. Analyysin avulla rakennan itselleni strategiaa – eräänlaista eettistä kantaa – siitä, miten suunnitella tiloja toiseutta huomioiden.

Diplomityön lähtökohtana on moninaisuuden arvottaminen olennaiseksi osaksi tilan muodostumista. Toiseus ja oikeus olemassaoloon ovat demokratian peruskäsitteitä, jossa rinnakkaiselo haastaa meidät pohtimaan myös omistamme poikkeavia näkemyksiä. Filosofi Emmanuel Levinas on analysoinut toiseutta ja todennut, että toiseuden ilmentyminen purkaa minän eli subjektin kokemusta oman ajattelun totaaliteetista (Levinas 1969). Arkkitehtuurissa se purkaa ajatusta suunnittelun tekijyyden omimisesta.

Tila on maailman ulottuvuus, missä elämme ja jossa sosiaaliset ja fyysiset vuorovaikutussuhteet ohjaavat kulkuamme. “Viivoillaan” arkkitehtuuri rajaa sekä avaa ja sulkee fyysistä ja sosiaalista tilaa. Toisin sanoen rakennettu sääntelee tilan järjestystä. Tunnistaessaan toiseutta, arkkitehtuuri toimii enemmän alustana ja jättää tilaa ulkopuoliselle osallistumiselle. Erilaisuuden arkkitehtoninen tila kutsuu odottamattomia vieraita.

Esseissä esitän, että tyhjyys vähemmän ohjailevana tilana on tärkeässä roolissa kun haastetaan tilan valtahegemoniaa. Tyhjyys on ikään kuin huokonen, joka mahdollistaa äkillisen käänteen vallitsevissa vuorovaikutussuhteissa, dynamiikan muutoksen. Se pohjaa väliaikaisuuteen, vallan vakiintumattomuuteen, ja sisältää odottamattomia risteämiä, kiistoja ja skismaa. Erilaisuuksien vuoropuhelu edellyttää tilaan vaikuttavien, toiseutta kutsuvien tai hylkivien, fyysisten ja sosiaalisten rakenteiden näkyväksi tekemistä. Ennen kaikkea se ylittää käytäntöjen rajoja ja johtaa toisenlaisen tilan syntyyn.

Tilasarjoina tyhjyys muodostaa verkoston, jossa vapaus ilmaantua tukee demokratian toteutumista. Kuten Hannah Arendtin käsite "ilmaantumisen tila" (space of appearance) viittaa tilaan, jossa ihmisten sallitaan näyttäytyä kaikessa moninaisuudessaan ja ennakoimattomuudessan (Arendt 1958). Näistä hetkistä, jolloin fyysiset tai sosiaaliset rajoitukset puuttuvat ja arkkitehtoninen tila ei ole dogmaattinen, voi tulla elintärkeitä näyttämöitä, joilla hajautetaan valtaa ja uuden on mahdollista nousta esiin.

Vapauden huokoset staattisemmassa kudoksessa ovat toiseuden hetkiä, eräänlaisia rajatiloja eri kestoisille aktiviteeteille. Tilallisesti ne herättelevät käyttäjää toimimaan omin ehdoin. Toiminnan ja määritelmien väliaikaisuus rakentavat jatkuvasti muutoksessa olevaa tilaa. Siten tila muuntuu vuorovaikutuksen ja neuvottelun kautta.

Tyhjyyden käsite sisältää vapauden liikkua ja ilmentyä. Samalla se asettaa haasteita omistajuuden tai eksplisiittisen toiminnan tunnistamiselle, sekä uhkaa muuttua yhdentekeväksi ja syrjäytetyksi. Monitulkintaisella tilalla ei ole yksittäistä selkeää tehtävää; se on vailla tilaohjelmaa, jolloin se menettää arvonsa nykyisen talousjärjestelmän silmissä. Lisäksi huolimatta tällaisten tilojen aktiivisesta käytöstä ja merkityksestä käyttäjilleen, tilat harvoin säilyvät julkisten tai yksityisten toimijoiden kiinnostuksen tukahduttaessa ne. Tämä tuo kiinnostavasti esiin länsimaisen yhteiskuntamme suvaitsemattomuuden määrittelemätöntä vapautta kohtaan. Näin ollen pohjimmiltaan esiin nouseva toiseus luo moninaisuuden tilaa, jossa yksittäiset fragmentit purkavat kapitalismia sen ehdoilla.

Ajatus siitä, että suunnittelijan on aktiivisesti analysoitava vallan rajojaan, on keskeistä kun halutaan purkaa keskitettyä tilan hallintaa. Toiseuden tila edellyttää arkkitehdilta eettistä näkökantaa kunnioittaa ulkopuolellamme rajautuvaa, sekä tunnistamaan ja helpottamaan erilaisuuden omaehtoista ilmenemistä. Haasteena on tasapainoilla toimintaan kannustavan suunnittelun ja toiseuden vapauden säilyttämisen välillä. Sen sijaan, että arkkitehdit suunnittelisivat vähemmän, meidän tulisi löytää tapoja suunnitella “vähän”, jotta syntyisi enemmän.

Lähteet: Arendt, Hannah. 1958. The Human Condition. Chicago: The University of Chicago Press.

Levinas, Emmanuel. 1969. Totality and Infinity: An Essay on Exteriority. Duquesne University Press.

Irina Garnets valmistui Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksiköstä toukokuussa 2022. Diplomityötä ohjasi yliopistonlehtori Aulikki Herneoja. Tällä hetkellä Irina Garnets työskentelee ILO arkkitehdeilla asuntosuunnittelun ja historiallisten selvitysten parissa.

”Teoreettinen pohdinta tarjoaa poikkitieteellisiä näkökulmia ja lähtökohdan suunnittelun periaatteille. Pyrin teorian kautta havainnoimaan ja tuomaan suunnittelun keinoin esiin erilaisuuksien rajapintoja ja rinnakkaisuuksia; ajan, toiminnan, tyylien ja materiaalien limittymistä.”