Huussi on elävää suomalaista kulttuuriperintöä

Mielleyhtymä elävästä suomalaisesta kulttuuriperinnöstä kiteytyy usein saunakulttuuriin. Suomalainen sauna on valittu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon, ja ’sauna’ on ainoa suomalainen sana, jonka käyttö on laajentunut kansainväliseksi. Sauna on puhdistautumista varten. Ihmisulosteisiin sen sijaan liittyy tabuja: Käymäläkulttuuri, käymälärakennukset ja käymälöiden arkeologia ovat osa sitä arkipäiväistä historiaa, joka on pitkään jäänyt selvittämättä ja josta ei vieläkään ole merkittävää lähdeaineistoa. Häveliäisyys on pitänyt sanitaation historian käsittelyn marginaalissa.

Häveliäisyys vaikuttaa myös käymäläkulttuurista käytävään keskusteluun. Perinteinen suomalainen kuivakäymälä huussi on usein naureskelun kohteena. Huussiin liitetään vitsejä ja huussia vähätellään. Saunan tapaan huussikin on myös osa merkittävää elävää kulttuuriperintöämme, johon kaikilla suomalaisilla on omaleimainen kulttuurisuhteensa. Jopa niillä harvoilla suomalaisilla, jotka eivät ole käyttäneet huussia, on siitä mielipide: toisille se on inhon kohde ja toisille se on luonnollinen osa elämää.

Miksi suomalaisilla on huusseja?

Suomi kaupungistui hitaasti ja Keski-Euroopan maihin verrattuna aika myöhään. 1900-luvun alussa vain noin kymmenesosa suomalaisista asui kaupungeissa ja vielä 1950-luvullakin alle puolet. Vuosisadan alkupuolella elintaso oli Suomessa matala, eikä vesivessa yleistynyt samaan tahtia mitä muualla Euroopassa. Suuri yhteiskunnallinen rakennemuutos edisti kuitenkin nopeasti maan kaupungistumista, ja 1970-luvulle tultaessa suhdeluku oli jo kääntynyt kaupunkien voitoksi. Suomalaisen jälleenrakennuskauden suuret ikäluokat ovat pääsääntöisesti syntyneet maaseudulla ja ovat ainakin lapsuudessaan käyttäneet ulkokäymälöitä.

Nopea kaupungistuminen, varallisuuden kasvu ja liikkumisen helpottuminen loivat 1970-luvulta lähtien edellytyksiä myös suomalaiselle kesämökkikulttuurille. Oman mökin omistaminen olikin yleistä kaikissa sosioekonomisissa yhteiskuntaluokissa. Nykyäänkin lähes 20 prosentilla suomalaisista asuntokunnista on oma kesämökki tai ainakin mahdollisuus käyttää sellaista.

Kesämökeiltä on haettu myös nostalgiaa maalta kaupunkeihin muuttaneiden suurten ikäluokkien keskuudessa. Vaikka 1970-luvulla herännyt ympäristötietoisuus oli pitkään vain marginaalinen ilmiö, mökkikokemukseen on yleisesti liittynyt ajatus omavaraistaloudesta – esimerkiksi huussikompostia osattiin ja haluttiin käyttää lannoitteena kasvimailla sekä perunapelloilla.

Huussikulttuuri on periytynyt sukupolvelta toiselle osana mökkikulttuuria. Se ei ole viidenkymmenen nopean kaupungistumisen vuoden aikana unohtunut, vaan se on säilynyt elävänä ja kehittynyt uusien teknologisten ratkaisujen ansiosta. Ennen jokakesäinen huussin tyhjennys oli haastava toimenpide, mutta nykyään se on helppo ja hajuton kokemus.

Elintason nousu ja suurten ikäluokkien vanheneminen ovat kuitenkin muuttaneet kesämökkikulttuuria. Yhä useampi aktiivinen mökkeilijä haluaa varustaa mökkinsä ”kaikin mukavuuksin”, kuten vesikäyttöisellä sisävessalla. On aika herätä keskustelemaan siitä, mitkä elämänlaadulliset tekijät ovat mukavuuden mittareita ja onko veden sekä ravinteiden haaskaus väistämätöntä.

Luonnollinen ja sosiaalinen toimenpide

Euroopan pohjoisosat olivat harvaan asuttua seutua, jossa kaupungistuminen alkoi varsinaisesti uuden ajan alussa, 1500-luvun taitteessa ja kiihtyi vasta teollistumisen myötä 1800-luvulla. Vielä 1800-luvun puolivälissä yli 95 prosenttia suomalaisista asui maaseudulla, kun taas esimerkiksi Iso-Britanniassa jo puolet väestöstä asui kaupungeissa. Ihmisjätösten hallintaan liittyvät ongelmat olivat Suomessa hyvin rajallisia ja koskivat vain muutamia pieniä kaupunkeja.

Suomessa ei ollut tarvetta laajamittaisten viemäröintijärjestelmien kehittämiselle ennen teollistumisen ja kaupungistumisen aikaa 1800-luvun lopulla. Tätä aikaisemmin pienten kaupunkien viemäröinti perustui hyvin yksinkertaisiin ratkaisuihin, kuten kuoppiin, ämpäreihin ja huusseihin.

Maaseudulla ihmisuloste nähtiin arvokkaana resurssina. Siinä missä naiset useimmiten ulostivat eläinsuojiin, joissa tapahtui suuri osa heidän työstään, miehet tekivät jätöksensä suoraan pelloille lannoitteiksi. Vielä niinkin myöhään kuin 1930-luvulla Keski- ja Itä-Suomen maaseuduilla oli alueita, joissa huussi oli harvinainen. Harppaus täysin luonnonmukaisesta ratkaisusta nykyiseen vesivessaan on voinut siis tapahtua yhden eliniän aikana!

Ensimmäiset todisteet suomalaisista käymälöistä löytyvät keskiaikaisista linnoistamme, joissa niin sanotut priveetit rakennettiin usein ulokkeiksi linnan muureihin – tosin kuninkaallisten ja muiden mahtihenkilöiden asumuksissa käymälät olivat linnan sisällä. Kuten muuallakin keskiajan Euroopassa, mitä korkea-arvoisemmasta henkilöstä oli kyse, sitä paremmin käymäläolosuhteet oli järjestetty. Köyhin kansanosa teki tarpeensa katujen kulmiin ja puskiin, kun taas yläluokka ulosti yksityisissä käymälöissään – tai teki tarpeensa kannettaviin arkkuihin, jotka palveluskunta kuljetti tyhjennettäväksi.

1700-luvulla käymälöitä alkoi esiintyä säätyläistön piirissä. Ensin ne olivat niin sanottuja salaisia huoneita, jotka sijoitettiin osaksi taloa esimerkiksi kylmille kuisteille, ja vasta myöhemmin huussit rakennettiin omiksi rakennuksikseen.

Huussi-sana pohjautuu etymologisesti ruotsin kielen sanaan hus, talo. Sana ja tavat ovat levinneet yläluokan kautta, mutta kaupungeissa huusseja lienee ollut käytössä kaikissa sosiaaliluokissa. Kaupunkitonteilla huussit alkoivat yleistyä 1800-luvun alussa, mutta esimerkiksi Oulun kaupungin palovakuutusasiakirjojen perusteella vain kolmannes vakuutuksista sisälsi huussin vielä 1830-luvulla.

Antiikin Roomassa käymälöillä on todettu olleen sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvä ulottuvuus. Näin oli myös Suomessa, sillä maaseudun huussit olivat usein monireikäisiä vielä 1900-luvulla ja varsinkin alempien yhteiskuntaluokkien parissa ne olivat kohtaamispaikkoja, joissa sukupuolia ei eroteltu. Asian kanssa ei paremmissakaan piireissä kainosteltu: 1700-luvulla säätyläistö saattoi sijoittaa pottansa riviin juhlasalin sivupöydille käyttöä odottamaan.

Yksi Suomen suurimpia niin sanottuja vanhoja huusseja on Orisbergin ruukinkartanon 18-reikäinen työväen huussi, mutta modernin ajan sotilaskasarmien huussit pistivät vielä paremmaksi: reikiä saattoi olla rivissä useita kymmeniä.

Huussiarkkitehtuuri on kansantaidetta

Tyypillisen suomalaisen huussirakennuksen pohjamuotona on neliö ja sen katteena harjakatto. Rakennus toistaa yksinkertaisinta rakennuksen arkkityyppiä. Huussi on yksi yleisimmistä omatoimisesti suunniteltavista ja rakennettavista rakennustyypeistämme, ja siksi se on mielenkiintoinen kansanarkkitehtuurin ilmenemismuoto.

Tyypillisesti huussi on puurakenteinen; rankarakenteinen ja lautaverhoiltu. Myös hirsi-, tiili- ja kivirakenteisia huusseja on esiintynyt, mutta ne ovat enemmänkin poikkeus. Kartanoiden käymälärakennukset saattoivat olla edustavia, jopa temppelimäisiä arkkitehtuuriluomuksia, ja kuuluisimmat huussit ovat maineikkaimpien arkkitehtien, kuten Helsingin empire-keskustan luojan C. L. Engelin käsialaa.

Käymälä on tila, jota ihmiset kaikkialla maailmassa käyttävät useimmin. Kaikilla on suhde käymälään: se on paikka, jossa pysähdytään, katsellaan ympärille ja koetaan tila. Vaikka huussit on yleensä rakennettu nopeasti ja yksinkertaisesti eikä niiden suunnitteluun ole uhrattu aikaa, niistä on tehty viihtyisiä koristelulla ja sisustamisella. Vielä nykyäänkin huussit kuvastavat usein käyttäjäänsä: Huussien sisustukseen panostetaan, niitä kalustetaan kirjahyllyin ja niihin sijoitetaan vähäarvoista taidetta ja kuvitusta. Huussikulttuuriin, ja varsinkin mökkihuusseihin liittyy lahjojen antamisen perinne, joka kiteytyy erityisiin huussikirjoihin ja pienesineisiin.

Huussien rakentamista on aikojen saatossa säännelty vain vähän. Vuonna 1618 annetut säädökset 1300-luvulla eläneen Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan kaupunkilakiin määräsivät ainoastaan sijoittamaan huussit etäälle kaduista ja naapureiden rajoista. Varsinaisia rakentamisohjeita ei ollut myöhemminkään, mutta sotalaitos pyrki keskusjohtoisesti levittämään ohjeita ja 1860-luvulla julkaistussa maamiehen käsikirjassa annettiin ohjeita käymälän rakentamisen periaatteista.

Suomalaisen huussin ympärille ei ole syntynyt erityistä arkkitehtuuri-ilmaisua, mikä johtuu suurelta osin omatoimirakentamisesta. Valmiita huusseja myydään rauta- ja puutarhakaupoissa, ja nykyään huussille on julkaistu myös rakennusohjeita. Nämä kuitenkin pohjaavat perustellusti traditioon, eikä niillä ole nykyarkkitehtuurin ulottuvuutta.

Arkkitehtonisesti vähäpätöiseksi mielletty rakennus on antanut omistajalleen vapauden toteuttaa luovuuttaan. Huussiarkkitehtuurin kirjo onkin kansanrakentamista ja ite-taidetta parhaimmillaan. Arkkitehdit ovatkin ehkäpä siksi vierastaneet tätä rakennustyyppiä.

Tulevaisuuden historia

Kun vesivessa valikoitui 1800-luvulla länsimaalaiseksi normiksi, kuivakäymälöiden kehitystyö pysähtyi lähes kokonaan. Suomessa kuivakäymälät eivät juuri kehittyneet 1900-luvun kuluessa, mutta vuosisadan lopulla, eli 1980–90-luvuilta lähtien on otettu suuria harppauksia eteenpäin kuivakäymäläteknologiassa. Ympäristötietoisuuden voimistuminen on lisännyt laajempaa kiinnostusta aiheesta.

On selvää, että perinteinen suomalainen huussi on marginaalinen ratkaisu, mutta se toimii oivallisena porttina laajempaan keskusteluun käymäläinfrastruktuurin tulevaisuudesta. Huussilla on myös urbaani ulottuvuus, ja osana kuivakäymäläteknologian kehitystä on jo tutkittu myös urbaaneja sovellutuksia.

Suomessa vesihuoltojärjestelmien korjausvelka on lähes miljardi euroa vuodessa. Tämän lisäksi asuntokanta, joka on rakennettu nopean kaupungistumisen aikana 1970-luvulta eteenpäin on putkiremontti-iässä, ja sen maksavat asuntojen omistajat. Tilanne on vastaava suurimmassa osassa Eurooppaa. Alati kasvava julkinen ja yksityinen korjausvelka on niin valtava, että vanhojen järjestelmien korjaamisen sijaan olisi mitä otollisin tilaisuus miettiä viemäröintiratkaisuihin muutosta järjestelmällisellä tasolla.

Milloin tahansa, kun luemme uutisia kuivuudesta kärsivistä alueista tai kärsimme itse veden puutteesta kesäisin, vettä säästävän ja ravinteita kierrättävän sanitaatioinfrastruktuurin aikakausi näyttäytyy houkuttelevana ja vääjäämättömänä kehityssuuntana. Uudenlaisten ratkaisujen aika on nyt.

Artikkeli on alun perin julkaistu englanniksi teoksessa Death to the flushing toilet (Arvinius+Orfeus 2023), joka liittyy Suomen paviljongin Huussi – Imagining the future history of sanitation -näyttelyyn. Lähes loppuunmyytyä kirjaa voi ostaa kustantajan verkkokaupasta.

Arkkitehti Eero Renell on Huussi-näyttelyn luoneen The Dry Collective -työryhmän jäsen. Arkkitehdit von Boehm – Renell -toimiston osakkaana hän on erikoistunut suuriin julkisiin rakennuksiin, erityisesti kouluihin ja muihin oppimisympäristöihin. Arkkitehtina hän uskoo julkisten prosessien ja projektien mahdollisuuksiin paremman tulevaisuuden luomisessa. Eero valmistui arkkitehdiksi Oulun yliopistosta ja suoritti arkkitehtuurin restauroinnin tutkinnon Kungliga Konsthögskolanissa Tukholmassa.