Huomioita rakennusten oikeusturvasta
Matti Koivumäki
Vanhojen rakennusten teknisiä ominaisuuksia ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin uudistuotannon. Miksei kuntoarvioiden tekijöiltä edellytetä pätevöitymistä perinteisiin rakenteisiin? Tätä kysyy arkkitehti Tiina Valpola tekstissään, joka on alun perin julkaistu Purkamatta paras -kampanjan Facebook-sivuilla.
Olisi korkea aika saada joku arvovaltainen taho jyrähtämään, ettei vanhoja rakennuksia saa arvioida uudisrakentamisnormein. Kun lähtökohdaksi asetetaan viidenkymmenen vuoden tekninen käyttöikä, saadaan kaikki sitä vanhemmat kohteet automaattisesti näyttämään korjauskelvottomilta riskisijoituksilta.
Vaikka tällaisissa kuntoarvioissa ei suoraan vaadita rakennusten purkamista, niihin ladatut uhkakuvat toimivat vähintäänkin nykyisen purkamistrendin tehokkaina katalysaattoreina. Niiden perusteella myös pankit ovat kieltäytyneet lainan myöntämisestä vanhojen kiinteistöjen ostoon, kuten Helsingin Sanomat artikkelissaan kertoo.
Vanhojen rakennusten kuntoarvioinneissa toistuu usein sama kaava. Vaikka talon rakenteista ei löytyisi mitään normaalista poikkeavaa, ne esitellään riskirakenteina, joiden tekninen käyttöikä on loppunut ja joiden kohdalla tulee varautua mittaviin korjauksiin. Esiin nostetaan myös monenlaisia uhkia, usein ilman muuta perustelua kuin ”aistinvarainen tarkastelu”. Todetaan vaikkapa, että ”rakenteista saattaa löytyä piileviä vaurioita, joita ei voi poissulkea” tai ”tulee huomioida, että rakenteissa on varmuudella tai todennäköisesti runsaasti mikrobeja”.
Perinteinen puinen ulkoseinärakenne ilman ulkovuorauksen alla olevaa ilmarakoa leimataan kuntoarvioinneissa usein riskirakenteeksi, vaikka juuri näin rakennetut hirsitalot – vanhat torppamme, työväenasuntomme, maatalomme ja kartanomme – tarjoavat edelleen halutun ja toimivan kodin lukuisille suomalaisille.
Myös monien suojelukohteiden, kuten Vanhan Rauman, Vanhan Porvoon tai Puu-Käpylän, rakennuskanta olisi arviointeihin pesiytyneiden oletusasetusten ja tulkintojen valossa elinkaarensa päässä, puhumattakaan 50–250-vuotiaista kivirakennuksistamme, jotka kuntoarvioiden tekijöiden käsityksiä uhmaten ovat usein paikkakuntien halutuimpia ja hintavimpia asuinkohteita.
Suomessa vanhat talot ovat lainsuojattomia
Monien eurooppalaisten kaupunkien keskiaikaiset kivikorttelit ovat edelleen asuinkäytössä. Myös puurunkoisia, kivi- ja saviaineksilla eristettyjä 1600-luvun ristikkorakennetaloja kunnostetaan ja hoidetaan pieteetillä perinteisin menetelmin.
Meillä kaikki vanhat talot tuntuvat olevan lainsuojattomia. Kuntotutkijoiden käsittelyssä ne lähes poikkeuksetta leimataan huonokuntoisiksi ja kalliiksi korjata. Asiantuntematonkin asiantuntija-arvio alkaa helposti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, ja pian joku jo keksii kutsua kohdetta purkukypsäksi. Monesti tällaiseen tilanteeseen on lähes mahdotonta puuttua, vaikka kuntoarvio selvästi kertoisi ammattitaidottomuudesta ja asenteellisuudesta.
Onkin ilmeistä, että nykyiset kuntoarviontimenettelyt niihin liittyvine puutteellisine pätevyysvaatimuksineen muodostavat merkittävän uhan historialliselle rakennuskannallemme. Nykytilanteessa mikä tahansa (arvostettukin) kohde saattaa saada edellä kuvatun arvion, kun se vaihtaa omistajaa tai joutuu kunnan myyntilistalle.
Kuntotarkastajaksi voi ilmoittautua lähes kuka tahansa, eikä tilaajilla ole asiantuntemusta arvioida saamansa työn laatua. Kestävän kehityksen kannalta on myös huolestuttavaa, ettei kuntotarkastusten tekijöiltä edellytetä selvitystä arvioinnissa olevien kiinteistöjen historiallisesta ominaislaadusta ja kulttuurisesta merkityksestä eikä niille ehdotettujen toimenpiteiden ympäristövaikutuksista.
Mikseivät asiantuntijaviranomaiset ota vastuuta villiintyneestä tilanteesta? Milloin vanhojen rakennusten kuntoarvioiden laatijoille saadaan omat pätevyysvaatimukset? Miksi viranomaistahoilla ei ole tarjota selkeää ohjeistusta kuntotarkastuksen tekijöille ja tilaajille? Voisiko asiaan vaikuttaa arkkitehtuuripoliittisen ohjelman puitteissa?
