Ympäristökriisien aikakautena tarvitaan hoivan ja ylläpidon arkkitehtuuria

“Näennäisen staattiset rakennukset ovat oikeastaan kaivinkoneita, jotka aktiivisesti ahmivat planeettaa. Keskeisessä mielessä rakennukset eivät seiso tontin kiinteällä maaperällä vaan kaikissa niissä tyhjiöissä, joita raaka-aineiden keruu tuottaa kaukaisiin maihin poissa näkyvistä… Rakennusten sisäistä ja ympäröivää elämää tuetaan kuoleman taloudella, jonka etäisyys ei ole suinkaan sattumanvaraista. Rakennukset antavat muodon kuolemalle.”

Näin kirjoittaa Mark Wigley tekstissään “Returning the Gift: Running Architecture in Reverse” kirjassa Non-Extractive Architecture Vol. 1.

Wigley puhuu artikkelissaan siitä, kuinka pessimismi arkkitehtuuria kohtaan voi tarjota toimivan ohjenuoran suunnittelulle ympäristökriisien aikakaudella. Me arkkitehdit puhumme mielellämme arkkitehtuurin positiivisesta voimasta sekä kyvystä tuottaa hyvää ympäristöä ja ratkaista yhteiskunnallisia haasteita. Vähemmälle huomiolle jää kuitenkin arkkitehtuurin tuhovoima, joka ilmentyy ympäristökriisien lisäksi muun muassa sosiaalisena haitallisuutena. Wigleyn esittämä ajatus on haastava mutta myös tärkeä.

Arkkitehtuuria ilman uudisrakentamista

Uudisrakentaminen paitsi kuluttaa resursseja ja vie elintilaa muilta lajeilta, se myös omalta osaltaan edistää olemassa olevan rakennetun ympäristön tuhoa. Uudisrakentaminen esimerkiksi tuottaa käyttökelvottomuutta rakennuskannassa, kun rakennusten käyttäjät muodin muuttuessa siirtyvät vanhoista rakennuksista uusiin, haluttavampiin tiloihin.

Uudisrakentaminen siirtää altaan yhteisöjä, kun kaupungit uudistuvat purkamalla olemassa olevaa rakennuskantaa. Erityisesti 2000-luvulla rakennusala on palvellut sijoitusinstrumenttien tuottajana täyttäen suurkaupunkien keskustat toimitiloilla ja asunnoilla, joita pidetään mieluummin tyhjillään kuin tarjotaan edullisempaan hintaan asukkaille tai käyttäjille.

Ilmastokriisin syventyessä skeptisyys uudisrakentamista kohtaan on kasvanut. Ranskalainen arkkitehti ja tutkija Charlotte Malterre-Barthes on käynnistänyt A Global Moratorium on New Construction -aloitteen maailmanlaajuisesta uudisrakentamisen seisauksesta vaatien uudisrakentamisen, purkamisen ja luonnonvaroja tuhlailevan ekstraktivismin pysäyttämistä. Tämän seurauksena rakennusala voisi uudelleen asemoida itsensä vastaamaan paremmin yhteiskunnan tarpeisiin.

Ilmastokriisiin johtaneen rakentamisbuumin jälkeen voi kysyä: entä jos meillä onkin jo kaikki rakennukset, mitä tarvitsemme? Luonnon monimuotoisuuden tavoin olemassa oleva rakennettu ympäristö pitää sisällään valtavaa estetiikan, rakennustapojen ja arkkitehtuurin monimuotoisuutta. Mitä jos yhteiskunnan tarpeet ovatkin sovitettavissa jo olemassa olevaan rakennettuun ympäristöön?

Hoivan ja ylläpidon arkkitehtuuri

Olemassa olevan rakennuskannan parissa toimiminen vaatii arkkitehtien roolin ja käytäntöjen uudelleen arviointia. Modernin arkkitehtuurin sloganina toimi “Form Follows Function”, millä pyrittiin käyttötarkoitusta palvelevien tilojen tuottamiseen. Hollantilaisen arkkitehdin Wessel de Jongen sanojen mukaan rakennusten uudelleenkäytön tapauksessa sananparsi kääntyy päälaelleen: “Function Follows Form”. Sen sijaan, että rakennettu ympäristö pakotetaan mukautumaan ihmiskunnan tarpeisiin, ehkä ihmiskunnan toiminta tulisi sovittaa olemassa olevaan rakennettuun ympäristöön.

Olemassa oleva rakennuskanta pitää sisällään valtavaa tilojen monimuotoisuutta. Arkkitehdit voisivat olla avainasemassa tunnistamassa näihin tiloihin sopivia toimintoja, kuten esimerkiksi suomalaisarkkitehti Hella Hernberg on väitöskirjassaan ehdottanut. Tällainen rakennuskannan monimuotoisuuden vaaliminen edellyttää uudisrakentamisen sijaan hoivan ja ylläpidon arkkitehtuuria.

Rakennusten korjausta ja hoivaa voisi verrata ihmisruumiin terveydenhuoltoon. Kun tarvitset leikkauksen, haluat parhaan mahdollisen kirurgin. Leikkaus on kuitenkin väkivaltainen toimenpide, johon liittyy komplikaatioiden riskejä. Haluat siis välttää leikkausta niin pitkään kuin on mahdollista edetä kevyemmillä toimenpiteillä. Ylläpidossa näkökulman tulisi siirtyä raskaista peruskorjauksista kohti jatkuvaa ja ennaltaehkäisevää rakennusten hoivaa.

Ympäristöt eivät ole koskaan valmiita, vaan ne ovat jatkuvasti rakenteilla. Esseessään “Living in a House” Pritzker-palkittu arkkitehti Álvaro Siza kuvaa, kuinka oikeassa talossa asuminen on kokopäiväistä, talon kulumista ja epäjärjestystä vastaan taistelemisen määrittämää työtä. Sizan kuvailemaa ylläpitoa ei aina nähdä varsinaisena työnä.

Arkkitehti Hillary Sample kuvailee kirjassaan Maintenance Architecture, kuinka yksityistämällä kulutus yksityistetään myös hoivatyö. Suurkaupunkien lasijulkisivujen pesemisen julkinen spektaakkeli muuttuu näkymättömäksi ylläpitotyöksi, jossa asukkaat itse osallistuvat asuntonsa siivoukseen eikä työtä nähdä enää yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömänä korvausta vaativana työnä.

Elinikäinen suhde rakennuksen kanssa

Rakennusten hoiva istuu myös huonosti modernismin mukanaan tuomaan käsitykseen uutuutta kiiltävistä, kerralla valmiista rakennuksista ja “huoltovapaista” materiaaleista. Modernistisen uutuuden ja kertakäytön kulttuurin sijaan arkkitehtuuriteoreetikko Peter Maxwell ehdottaa tekstissään “Understanding Repair” uudenlaista, ymmärryksen ja kunnioituksen varaan rakentuvaa suhdetta ihmisten ja omistamiemme tarvikkeiden (miksei myös rakennusten) välille. Tämä vaatii erilaista intiimiä tuntemusta rakennuksista kuin mihin nyky-yhteiskunnassa on totuttu.

Olemassa olevien rakennusosien tapauksessa kaikki ei ole ennakoitavissa samalla tarkkuudella kuin uudisrakentamisessa, jossa yhdenmukaiset rakennusosat toimitetaan uutena tehtaalta. Juuri rakennusten ylläpitäjillä ja käyttäjillä on usein paras tuntemus rakennuksen tilasta ja siitä, minkä “vikojen” kanssa pystyy elämään ja mitkä vaativat toimenpiteitä. Maxwellin ehdottaman kaltainen suhde rakennuksiin vaatisi enemmän aikaa rakennukseen tutustumiseen kuin mitä isännöitsijöille, korjausrakentajille tai arkkitehdeille usein tarjotaan.

Arkkitehdeilla voisi olla korostetumpi rooli suunnittelemiensa rakennusten ylläpidossa ja elinkaaren jatkamisessa. Käyttöönoton jälkeistä aikaa (englanniksi post-occupancy) on tarjottu mahdollisuutena jatkaa arkkitehdin ja rakennuksen suhdetta rakennusajan jälkeen. Ehkä juuri elinikäinen suhde rakennuksen kanssa muuttaisi myös suunnittelun lähtökohtia varautumaan paremmin ylläpitävän työn tarpeisiin.

Vaikka hoiva ja ylläpitotyö ovatkin jääneet arkkitehdin ammattikuvassa taka-alalle, ovat ne välttämätön osa rakennusten elinkaarta sekä kaiken sen toiminnan mahdollistamista, mitä rakennetussa ympäristössä toteutetaan.

On aiheellista kysyä, miksi rakennusala keskittyy välttämättömän hoiva- ja ylläpitotyön sijaan tuottamaan uudisrakentamista, jonka kykyä vastata yhteiskunnallisiin haasteisiin on jo laajasti kyseenalaistettu. Uudisrakentamisesta luopuminen asettaa arkkitehdit uudelleen arvioimaan rooliaan. 

Onko arkkitehtuuri ilman uudisrakentamista konservatiivista ja menneisyyteen katsovaa? Vai voiko ylläpidon arkkitehtuuri tarjota arkkitehdeille mahdollisuuden aidosti yhteiskunnan tarpeita palvelevaan työhön ja avata uusia polkuja konservatiivisen rakennusteollisuuden ulkopuolella? Ovatko arkkitehdit valmiita näkemään ylläpitävää työtä arkkitehtuurina?

Matti Jänkälä on arkkitehti, jonka erityisinä kiinnostuksen kohteina on moderni rakennusperintö, oikeudenmukainen kaupunkikehitys sekä arkkitehdin roolin tutkiminen antroposeenin aikakaudella. Hänen Aalto-yliopistossa tekemänsä diplomityö “Mass Produced Heritage – Preserving Modern Housing in Finland” (2022) käsitteli 1970-luvun elementtikerrostalojen elinkaaren jatkamista, rakennuskannan arvottamista ja korjaamiseen ja hoivaan liittyviä kysymyksiä. Jänkälä on yksi nuorten arkkitehtien muodostaman You Tell Me -kollektiivin perustajajäsenistä. Arkkitehtuurin parissa työskentelyn ohella Jänkälä tuottaa monitaiteista Art For All -festivaalia.

Lisää kirjoittajasta: mattijankala.fi

Kaikkien arkkitehtuuri -sarja sukeltaa arkkitehtuurin ympärillä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tarvitsemme moniäänisiä näkökulmia siihen, miten arkkitehtuuri voi vahvistaa sekä ihmisten hyvinvointia että ympäristön kestävyyttä. Sosiaalisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti kestävä arkkitehtuuri perustuu aktiiviseen keskusteluun siitä, miten yhteiskuntaa ja elinympäristöä tulisi rakentaa. Sarja esittelee näkökulmia Suomen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman 2022–2035 eri teemoihin ja kannustaa keskustelemaan ennakkoluulottomalla tavalla. Sarja on toteutettu yhteistyössä nuorten arkkitehtien You Tell Me -kollektiivin kanssa. Kollektiivin tavoitteena on edistää ajattelutavan muutosta rakentamisen alalla vertaisoppimisen ja tiedon jakamisen kautta sekä laajentamalla keskustelua arkkitehtuurista myös alan ammattilaisten ulkopuolelle.

Lisää You Tell Me -kollektiivista