Hitauden lähteellä

Matkattuamme viisi päivää läpi vaihtuvien maisemien – baltialaisista mäntymetsistä Puolan loputtomille maissipelloille ja ohi itävaltalaisten tuulivoimalapuistojen – venetsialainen vaporetto noutaa meidät kanaalin varrelta St. Lucian junaterminaalin vierestä.

Matkustimme tänä kesänä Helsingistä Venetsiaan tarkoituksenamme ymmärtää syvällisemmin tulevan näyttelymme sijaintia ja sen olosuhteita.

Päänsärky sekä kolottava keho 2 500 kilometrin mittaisen lautta-, bussi- ja junamatkan jälkeen kertovat etäisyydestä kodin ja määränpään välillä. Ne muistuttavat, että saapuessamme uuteen maahan tai kaupunkiin – etenkin kun tarkoituksenamme on tuoda sinne omia luomuksiamme – olemme vain vierailijoita.

Pidempi kenttätutkimusmatka, jonka tarkoitus on luoda yhteys paikalliseen elämään, voi innoittaa myös toisenlaiseen tapaan lähestyä arkkitehtuuria. Tämä tarmo kumpuaa tyytymättömyydestä globaaliin kapitalistiseen järjestelmään.

Etsimme paikkoja, joissa kokoonnutaan, nauretaan, syödään ja leikitään – usein ne ovat sellaisia, joita ei löydy kaupunkisuunnittelijan kartalta. Pyrkimyksenämme on ymmärtää sosiaalista elämää, joka kumpuaa paikallisten tavasta käyttää kaupunkiaan sekä erityisesti Venetsiassa palosta puolustaa ilmastonmuutoksen ja massaturismin runtelemaa kotikaupunkia. Kuten italialainen vastakulttuuriryhmittymä Group 10:n jäsen, arkkitehti Giancarlo di Carlo ilmaisee: ”Minun on opittava elämältä; elämän ei tarvitse oppia minulta”.

Keskinäinen riippuvuussuhde

Venetsian historiassa elämä on aina rönsyillyt ahtaista olohuoneista kaduille ja luonut kokoontumispaikkoja julkiseen tilaan. Kaikki ovat tunteneet naapurinsa. Keskinäinen avunanto on ollut tavanomainen tapa toimia naapurustoissa, joiden asukkaat ovat kamppailleet erilaisten elämänlaatua uhkaavien haasteiden kanssa.

Tänä päivänä venetsialaisilla on kuitenkin ratkottavanaan paljon: centro storicon eli Venetsian historiallisen keskustan asukasluku on yli puolittunut sitten 1950-luvun. Tämä johtuu kohtuuhintaisten asuntojen puutteesta sekä kaupungin panostuksesta massaturismiin, minkä seurauksena julkista tilaa on yksityistetty ja moni centro storicon asukas on joutunut etsimään huokeamman kodin mantereelta.

Venetsian resilienssi eli kyky mukautua muutoksiin kumpuaa sen asukkaista, ja tämä näkyy olennaisesti kahdella tavalla.

Ensiksi, useat kaupungin ongelmat ympäristötuhosta asuntokriisiin liittyvät toisiinsa, jolloin yhden ongelman ratkominen auttaa ratkaisemaan toisen. Toiseksi, paikallisyhteisöillä on vahvat keskinäiset suhteet, mikä auttaa heitä ratkomaan toistensa haasteita, sillä he ymmärtävät ja jakavat näitä keskenään. Monet aktivistit ovat mukana monissa kamppailuissa.

Venetsia on kertomus siitä, kuinka yksilöt ovat aina osa verkostoja: järjestelmiä, maisemia, yhteisöjä, paikkoja. Arturo Escobar, Michal Osterweil ja Kriti Sharma kirjoittavat osuvasti teoksessaan Relationality: An Emergent Politics of Life Beyond the Human: ”Ei ole olemassakaan sellaista asiaa kuin yksilö; sen sijaan olisi parempi puhua henkilöistä suhteissa”.

Kenties keskinäisen riippuvuuden hyväksyminen niin ikään arkkitehtuurissa voi auttaa löytämään ei-tuhoavia tapoja olla yhteydessä ympäristöön, toisiimme sekä itseemme ilmastokriisin aikakaudella.

Hitaasta matkustamisesta hitaaseen arkkitehtuuriin

Nykyisin arkkitehtuuri usein syntyy ilman syvällisempää suhdetta paikkaan, kun arkkitehdit työskentelevät tietokoneella viivapiirustusten ja 3D-mallien kanssa sen sijaan, että olisivat suoraan yhteydessä materiaaliseen maailmaan.

Hidas matkustaminen mahdollistaa hitaan arkkitehtuurin. Kun pidennämme kenttäkäynnin päivän tai viikonlopun mittaisesta kokonaiseen kuukauteen, meillä on mahdollisuus olla kokonaisvaltaisesti osana paikallisia olosuhteita sekä rakentaa suhteita paikallisyhteisöihin. Parhaassa tapauksessa näistä yhteyksistä voi tulla merkityksellisiä. Lisäksi oleilu päivittäin 35 asteen läkähdyttävässä kuumuudessa Venetsian auringon alla pakottaa meidät tuntemaan paikalliset olosuhteet myös kehollamme – epämiellyttävä kehollinen kokemus tarjoaa yhteyden todellisuuteen, eikä vastaavaa voi tietokoneohjelmilla luoda.

Ymmärtämällä, miten paikallisyhteisöt pitävät elossa Venetsian, kaupungin ilmastonmuutoksen seurausten etulinjassa, voimme saada arvokkaita oivalluksia heidän kokemuksistaan, sillä ilmastonmuutoksen aiheuttamat muutokset tapahtuvat kaikkialla maailmassa samaan aikaan, joskin eri tavoin. Näyttelymme tarkoituksena on herätellä keskustelua siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun rakennus on pystytetty. Samoin voimme pohtia, mitä näyttelymme jättää jälkeensä Venetsian paikallisyhteisöille.

Venetsian historialliseen menestykseen on vaikuttanut se, että kaupunki on ollut avoin ulkopuolisille ja tehnyt kanssakäymisestä tiedonjaon työkalun. Heittäytymällä hitauden vietäväksi sekä matkustaessa että arkkitehtuurissa voimme luoda uusia ihmissuhteita ja mahdollistaa tiedon saamisen ja jakamisen paikallisten asiantuntijoiden kanssa.

Mutta saavuttaaksemme tämän tarvitsemme aikaa.