Emma Ahtiainen tutki diplomityössään vesivoimarakentamiseen liittyvää kulttuuriperinnön ristiriitaisuutta

Joilla on tärkeä merkitys Suomen historiassa. Kaupungit ja kylät ovat pääosin rakentuneet jokien varsille, eivätkä syyttä. Joet ovat tarjonneet ihmisille ravintoa ja juomaveden sekä mahdollistaneet peltojen viljelyn. Lisäksi joet ovat tarjonneet elinkeinon lukuisille ihmisille esimerkiksi kalastuksen, tukinuiton ja tervan viennin muodossa. Suomalaiset kosket ovat myös osa Suomen kansallismaisemaa, ja kaikkein kauneimmat niistä ovat tuoneet turisteja pitkien matkojen takaa ihastelemaan tyrskyäviä kuohuja pohjoisen yöttömissä öissä.

Vesivoimalla on ollut tärkeä rooli myös Suomen teollisessa kasvussa. Vesivoimarakentaminen on edistänyt teollisen rakentamisen taitoa Suomessa, ja sen luoma sähköenergia on mahdollistanut Suomen kasvamisen yhdeksi maailman kehittyneimpiä maita. Vesivoimarakentaminen on luonut Suomeen runsaasti työpaikkoja ja myös uudenlaista arkkitehtuuria. Padot ovat lisäksi hillinneet tulvia.

Vesivoima nähdään uusiutuvana ja puhtaana energiana, jota tarvitaan fossiilisten energiamuotojen syrjäyttämiseksi. Jokien patoaminen kuitenkin aiheuttaa suurta vahinkoa jokien ekosysteemeille ja eliöstöille.

Tämä johdattaa meidät diplomityöni “The change of cultural environment related to hydropower construction: case studies of Merikoski and Muhos hydropower plants” tutkimuskysymyksiin:

Miksi vesivoima-alueiden kulttuuriperintö on aiheena niin ristiriitainen? Miten vesivoimalat ovat muuttaneet kulttuuriympäristöä? Ja miten yksilöiden, yhteisöjen ja kaupunkien identiteetti on muuttunut vesivoima- ja patorakentamisen myötä?

Työssäni kävin aiheita läpi sekä yleisellä tasolla että Oulun ja Muhoksen vesivoimaloiden tapaustutkimusten kautta.

Patojen rakentamisella on myös sosiaalisia vaikutuksia

1900-luku oli sähköä tuottavien vesivoimaloiden rakentamisen kulta-aikaa. Satoja vesivoimaloita ja patoja rakennettiin Suomeen. Yhtä monta kuohuvaa koskea menetettiin.

Vesivoimaloiden rakentaminen alkoi hieman hiipua 1960-luvulle tultaessa, ja nykypäivänä keskustelu vesivoimasta on vaihtunut rakentamisesta purkamiseen. Suomessa onkin purettu jo jonkin verran vesiesteitä, esimerkkinä mainitakseni Hiitolanjoki, jonka kolme patoa purettiin vuosina 2021–2023 joen eliöstön ja ekosysteemin palauttamiseksi.

Vaikka nykypäivänä kehittyneissä maissa puretaan paljon patoja, kehitysmaissa trendi on päinvastainen ja patoja ja vesivoimaloita rakennetaan ilman sen tarkempaa harkintaa. UNESCO ja muutamat muut järjestöt ovat kuitenkin vastikään tehneet linjauksia suojellakseen arvokkaita kulttuuri- ja luontoalueita patorakentamiselta.

Patojen rakentaminen ei vaikuta ainoastaan luontoon ja itse jokeen, vaan rakentamisella voi olla myös sosiaalisia vaikutuksia. Sosiologian dosentti Outi Autti on tutkinut äkillisistä elinympäristön muutoksista johtuvia ihmisille aiheutuneita ongelmia. Hän kutsuu ilmiön aiheuttamia pitkäaikaisia oireita ympäristötraumaksi.

Autti huomauttaa, että patorakentamisen aiheuttamista sosiologisista ongelmista on vaiettu vuosikymmenten ajan ja vasta viime vuosina aihe on noussut viralliseksi keskustelunaiheeksi. Hänen tekemänsä tutkimushaastattelut tuovat esiin useiden ihmisten kokeman pohjattoman surun ja epätoivon, joka on aiheutunut siitä, kun ihmisten elinkeinot, koko elämän aikaiset tutut maisemat ja kaikin aistein koetut ympäristöt on tuhottu ja menetetty.

Vesivoiman muokkaamat ympäristöt ovat osa nykyistä identiteettiä

Myös Oulussa ja Muhoksella on koettu mainittuja tunteita. Oulu ja Muhos sijaitsevat molemmat Oulujoen varrella, mutta paikkoina ne ovat hyvin erilaisia. Oulu on jo satoja vuosia ollut yksi Suomen suurimmista kaupungeista, kun taas Muhos on vieläkin väestömäärällisesti varsin pieni maalaiskunta. Molemmissa kunnissa vesivoimarakentamisen aiheuttamat ympäristölliset ja sosiaaliset muutokset ovat kuitenkin olleet samankaltaiset.

Molemmissa tapaustutkimuksissa kävi ilmi, että jokivarsien asukkailla oli hyvin samanlaisia ajatuksia kuohujen menettämisestä. Sekä Oulussa että Muhoksella osa asukkaista suri karvaasti koskien kohtaloa, mutta moni myös toivotti tervetulleeksi vesivoiman luomat edut.

Oulujoen vesivoimarakentamisessa ympäristö ja luonnonkauneus on kuitenkin otettu huomioon varsin hyvin. Oulun Koskikeskuksen Toivoniemen värikkäät kerrostalot ovat tänä päivänä yksi Oulun maamerkeistä ja asuinalue on suuressa suosiossa. Muhoksella Aarne Ervin Pyhäkosken viereen suunnittelema asuinalue on yksi Muhoksen nähtävyyksistä. Se on kaunis esimerkki funktionalistisesta ja tarkkaan harkitusta, keskelle erämaata rakennetusta jälleenrakennuskauden asuinalueesta. Oulujokisuiston alue Muhoksella on valtakunnallisesti arvokasta kulttuuriympäristöä, Oulussa maakunnallisesti.

Menneisyyden virheitä ei pidä toistaa

Diplomityöni johtopäätöksenä voisin sanoa, että vesivoimakeskustelussa, oli sitten kyse rakentamisesta, säilyttämisestä tai purkamisesta, tulisi jokaista vesivoimalaa kohdella omana yksilönään. Vesivoima- ja patorakentaminen vaikuttaa niin paljon muuhunkin kuin vain fyysiseen kulttuuriympäristöön, yhtenä tärkeimmistä jokien ekosysteemiin ja eliöstöön. Ihmiset eivät voi enää elää muiden kustannuksella ja jatkaa sillä samalla polulla, jonka teollistuminen aloitti.

Jokaisen nykyisen vesivoimalan hyviä ja huonoja puolia tulisi mielestäni tarkastella yhteistyössä ja usean eri alan näkökulmasta, ja ottaa huomioon ympäristölliset, sosiaaliset, konservoivat ja kulttuuriset arvot, joiden perusteella voimalan kohtalosta pitäisi tehdä päätökset. Myös alueen asukkaiden mielipiteet tulisi ottaa huomioon ympäristötrauman välttämiseksi.

Jälleenrakennuskaudella rakennetut voimalat ovat oman aikansa tuote, yksi kerros historiassa. Purettujen patojen voimalaitosrakennuksille voi keksiä uusia käyttötarkoituksia: ne voivat toimia esimerkiksi museoina tai kulttuurikeskuksina.

Vesivoima on aikoinaan ollut Suomen tärkein ja edelleen arvokas energiamuoto, ja sen oma kulttuuriperinnöllinen arvo on huomattava, vaikka sen rakentaminen jo itsessään on tuhonnut altaan aiempaa kulttuuriympäristöä. Menetettyä ei saa samanlaisena takaisin, mutta menneisyyden virheitä ei tule enää toistaa. Ihminen on aina muokannut ympäristöään – jatkossa se vain tulisi tehdä niin luontoa kuin vanhaa rakennuskantaa arvostavalla tavalla.

Emma Ahtiainen valmistui arkkitehdiksi Oulun yliopistosta joulukuussa 2023. Työn ohjaajana toimi professori Anu Soikkeli. Diplomityö tehtiin osana Interreg Aurora -rahoitteista “RE-HYDRO – Rethinking Hydropower Management: Safeguarding Biodiversity while improving Climate Adaptation” - EU-hanketta, jonka tarkoituksena on tutkia vesivoimarakentamiseen liittyviä sosiaalisia, ilmastollisia, hydrologisia ja ekologisia vaikutuksia kattavasti ja poikkitieteellisesti. Tällä hetkellä Ahtiainen työskentelee Helsingissä Jada Arkkitehdeillä muun muassa peruskorjausprojektien parissa.

“Haluan työlläni ja tekemisilläni vaikuttaa ja olla tekemässä parempaa huomista. Haluaisin, että tulevaisuudessa rakentamisessa pyrittäisiin saavuttamaan rakennetun ja luonnollisen ympäristön harmonia eikä rakentaminen tapahtuisi enää vain ihmisten ehdoilla. Siihen meillä ei ole enää varaa.”

Lue lisää Oulujoen vesistön voimalaitoksista Finnish Architecture Navigator -verkkopalvelusta.

Lue artikkeli vesivoiman kulttuuriperinnöstä Archinfon sivuilta.