Arkkitehtuurin poliittista maisemaa kartoittamassa
Pihla Kuusela
Arkkitehtuurin alalla voidaan nähdä olevan käynnissä vahva paradigman muutos, eikä arkkitehdin roolia voida hahmottaa enää entiseen tapaan. Tätä arkkitehtuurin poliittista ja alati muuttuvaa maisemaa käsittelee Pihla Kuusela Kaikkien Arkkitehtuuri -sarjan tekstissään.
Arkkitehtuuri on uudelleenkuvittelua ja tulevaisuuden suunnittelua. Kyse ei ole pelkästään toteutumattomien rakenteiden vaan myös koko yhteiskunnan uudelleenhahmottamisesta. Jokainen uusi suunnitelma tai idea voidaan nähdä ehdotuksena kuvitellusta tulevaisuudesta, joka haastaa vallitsevat sosiaaliset normit ja luo tilaa uusille ajatuksille ja ideoille.
Arkkitehtuuri ei siis ainoastaan seuraa poliittista keskustelua vaan myös aktiivisesti luo poliittista ulottuvuutta määrittelemällä yhä uudelleen, mitä muutos parempaan voi tarkoittaa.
Arkkitehtuuri on poliittista, koska se on jatkuvasti ja väistämättä vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa. Koska arkkitehtuuria ei voida erottaa sen sosiaalisesta kontekstista, se muokkaa jatkuvasti olemassa olevia valtasuhteita ja vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan sosiokulttuurinen ulottuvuus rakentuu.
On kuitenkin tärkeää huomata, etteivät radikaalit arkkitehtoniset muodot automaattisesti muutu radikaaliksi politiikaksi ja päinvastoin. Parempaan tulevaisuuteen tähtäävän rakentamisen edistäminen edellyttää arkkitehtuurin poliittisuuden moninaisuuden ymmärtämistä.
Poliittisen arkkitehtuurin paluu
Vuoden 2008 talouskriisin aikana arkkitehtuuridiskurssi alkoi enenevässä määrin olla poliittisesti sitoutunutta. Haastavassa taloustilanteessa toteutettujen korjaavien toimenpiteiden laajat yhteiskunnalliset vaikutukset näyttävät herättäneen uudelleen kiinnostuksen sosiopoliittisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat arkkitehtuurin alaan. Näkemys arkkitehtuurista puhtaasti fyysisenä tuotteena ei olosuhteiden valossa vaikuttanut enää käyttökelpoiselta lähtökohdalta nykyisten ongelmien ratkaisemiseen.
Nykyään arkkitehtuuri yhä useammin nähdäänkin jatkuvana prosessina, jolle luonteenomaista on esimerkiksi yhteisön osallistuminen, osallistavat käytännöt ja ympäröivän yhteiskunnan kokonaisvaltainen huomioonottaminen.
Tästä huolimatta arkkitehti ja tutkija Jeremy Till kaipaa edelleen perinpohjaisia muutoksia siihen, miten arkkitehtuuria ymmärretään – sen sijaan, että pitäisimme kiinni arkkitehtuurin nykyisestä paradigmasta, jonka keskiössä on ongelmanratkaisu ja niihin vastaaminen rakennusratkaisuilla. Till puolustaa toimijuuden (engl. agency) omaksumista osaksi alan käytänteitä, jotta myös ei-arkkitehtien potentiaali osattaisiin tunnistaa uusien mahdollisuuksien tutkimisessa arkkitehtuurin kentällä.
Tässä yhteydessä esiin nousee olennainen kysymys arkkitehdin uudesta roolista: Mitä rooleja arkkitehdit saavat ja ottavat, jos rakennusratkaisut eivät enää olisikaan ammatin ytimessä?
Arkkitehdin roolin muutos
Kuten olemme tottuneet kuulemaan, arkkitehdit on usein pyritty kuvaamaan poikkeusyksilöinä. Tällainen näkökulma ja kuvaus arkkitehdista ei kuitenkaan enää palvele käännekohdassa olevaa alaa. Jotta voimme tarttua nykyhetken ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen, suunnittelijoiden tulee olla valmiita laajentamaan perinteistä ammattikuvaa.
Viime aikoina esiin onkin noussut esimerkiksi arkkitehtien tulevaisuusvisioita, joissa arkkitehtien ammatti-identiteettiä on hahmoteltu uudelleen. Esimerkiksi Zosia Dzierzawskan ja Charlotte Malterre-Barthesin utopistisessa sarjakuvassa ”Architecture Without Extraction” esitellään täysin uudenlaisia rooleja arkkitehdeille tilanteessa, jossa arkkitehdin pääasiallinen tehtävä ei voikaan olla uuden suunnittelu. Kuviteltuja rooleja ovat muun muassa ”ylläpitoarkkitehti”, ”rakennuskirurgi” sekä ”suunnittelupsykologi” (engl. maintenance architects, building surgeons ja design psychologists).
Tulevaisuuden visioiden lisäksi arkkitehtien muuttuvaa roolia on tarkasteltu siitä näkökulmasta, mitä nykyisestä roolista jää jäljelle, kun suunnittelu ja rakentamiseen tähtääminen eivät voikaan olla enää ammatti-identiteetin keskiössä. Tästä näkökulmasta käydyt keskustelut alleviivaavat pehmeitä arvoja sekä ekosentristä näkökulmaa arkkitehdin työhön.
Esimerkiksi hoivan käsite on herättänyt suurta mielenkiintoa arkkitehdeissa, sillä se liittyy kiinteästi arkkitehdin roolin siirtymiseen uutta tuottavasta huolehtijaksi. Hyvä esimerkki kyseisestä ajattelutavasta on arkkitehtitoimisto Lacaton & Vassal, jonka kantava filosofia on kunnioittaa jo olemassa olevia rakenteita pyrkien kestävyyteen ja inklusiivisuuteen. Purkavan uudisrakentamisen sijaan he puolustavat rakennusten sopeuttavaa uudelleenkäyttöä välttäen radikaaleja interventioita olemassa olevaan ympäristöön, kuitenkin tavoitteena luoda parempaa ympäristöä.
Arkkitehtien laajentaessa ammattikuvaansa ja nykyistä arkkitehdin roolia yhä useampi suunnittelija tulee omaksuneeksi aktivismin osaksi arkkitehtuurin harjoittamista.
Arkkitehdit = aktivistit
Arkkitehtuurin poliittinen ulottuvuus vaikuttaakin olevan tiiviisti sidoksissa aktivismiin sekä muihin vaihtoehtoisiin arkkitehtuurikäytänteisiin, kuten Nishat Awan, Tatjana Schneider, ja Jeremy Till kuvailevat. Aktivismin nousussa on kyse myös yhteistyön merkityksen kasvamisesta, sillä se tarjoaa mahdollisuuden uudelleenmääritellä arkkitehtuurin alalla vallitsevat käytänteet.
Käsillä oleva paradigman muutos tarkoittaa esimerkiksi arkkitehtuurin näkemistä poliittisena toimintana, joka ei ole vain väline toiminnallisuuden ja estetiikan tuottamiselle. Tätä nimenomaista muutosta arkkitehti ja tutkija Natalie Donat-Cattin hahmottelee teksteissään:
This emerging generation of architects and non-, thanks to its public focus, social agenda, and ecological preoccupations, suggests alternative ways to critically read the built environment or imagine the un-built.
Viime aikoina nämä kollektiiviset prosessit ovat ilmenneet etenkin arkkitehtuurikollektiivien ja samankaltaisten aloitteiden kautta. Kyseiset hankkeet ajavat lähtökohtaisesti laajaa paradigman muutosta alalla, mikä taas linkittyy vahvasti ympäristöaktivismiin sekä sen nousuun.
Kollektiivisessa työssä nykyinen paradigma esitetäänkin kokonaisvaltaisemmin kuin perinteisesti on totuttu: se ei ole pelkästään akateemista tai teoreettista. Sen sijaan arkkitehtuurin teoria kietoutuu tiiviisti todellisiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin ja näin vaikuttaa rakennetun ympäristömme sekä laajemminkin yhteiskunnan kehityksen suuntaan.
Arkkitehtuurin poliittinen maasto
Vuonna 1969 arkkitehti Charles Jencks loi kartan tulevaisuuden arkkitehtuurin kehityksestä, "Evolutionary Tree to the Year 2000". Perustuen aiempaan historialliseen kontekstiin ja 1960-luvun nykytilanteeseen Jencks yritti ennustaa arkkitehtuurin tulevaisuutta vuoteen 2000 saakka. Tämä spekulatiivinen mutta myös analyyttinen tutkielma on herättänyt laajalti huomiota ja kiinnostanut arkkitehteja tähän päivään asti.
Viime vuonna e-flux Architecture ja Jencks Foundation tekivät yhteistyönä projektin "Isms and ‘Wasms: Chronograms of Architecture", jonka tavoitteena oli kartoittaa ja esittää visuaalisesti nykyinen arkkitehtoninen ilmasto sekä tämän hetken arkkitehtuurin monimutkaiset risteyskohdat.
Esimerkiksi MOULD-kollektiivi loi Jencksin kaaviosta oman versionsa nimeltä "Architecture is Climate". Työssä arkkitehtuuri ja ilmasto on kuvattu toisiaan täydentävinä ja yhteen kietoutuneina olosuhteina. Työn tarkoituksena on ollut edistää käytäntöjä, jotka kehittävät vaihtoehtoisia materiaalisia ja sosio-poliittisia järjestelyjä, ja kehottaa arkkitehteja osallistumaan aktivismiin, politiikkaan ja koulutukseen yhteiskunnallisten dynamiikkojen uudistamiseksi. Lisäksi työ pyrkii kehittämään arkkitehtuuria, joka kykenee tehokkaasti vastaamaan ja sopeutumaan alati muuttuvaan ilmastoon.
Näiden pyrkimysten innoittamana olen laatinut oman tulkintani tästä kaaviosta. Kaavio paljastaa, että nykyisen teoreettisen paradigman post-kriittisyyden kontekstista tarkasteltuna poliittinen maasto on hyvin monisyinen. Havainnoitaessa arkkitehtuurin nykyistä poliittista maisemaa käy selväksi, ettei teoriaa ja käytäntöä voi käsitellä erillisinä toisistaan. Näin ollen poliittinen maisema on syvästi kietoutunut reaalimaailman haasteisiin ja mahdollisuuksiin, jotka muovaavat rakennettua ympäristöämme ja yhteiskuntaamme.
Kaavio paljastaa, että nykyinen teoreettinen paradigma, post-kriittisyys, ilmentää poliittisia ulottuvuuksia monin tavoin, vaikka post-kriittisyyttä on jopa usein pidetty epäpoliittisena. Nykyinen post-kriittinen diskurssi rohkaiseekin arkkitehteja sitoutumaan poliittisiin realiteetteihin kehottaen heitä arvioimaan kriittisesti toimintansa yhteiskunnallista vaikutustaan. Se korostaa toimimista elonpiirin konteksteissa ja painottaa syvällistä ymmärrystä sosio-poliittisista, taloudellisista ja ympäristöllisistä maisemista, jotka muokkaavat arkkitehtonista maisemaa. Tämä uudenlainen diskurssi korostaa arkkitehtuurin potentiaalia ajaa merkityksellistä muutosta.
Pihla Kuusela on arkkitehti, jonka Aalto-yliopistoon vuonna 2024 tekemä diplomityö "Architecture's political landscape – Exploring architecture’s 'political' through a post-critical lens" käsittelee arkkitehtuurin poliittisuutta useasta eri näkökulmasta.
Kaikkien arkkitehtuuri -sarja sukeltaa arkkitehtuurin ympärillä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tarvitsemme moniäänisiä näkökulmia siihen, miten arkkitehtuuri voi vahvistaa sekä ihmisten hyvinvointia että ympäristön kestävyyttä. Sosiaalisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti kestävä arkkitehtuuri perustuu aktiiviseen keskusteluun siitä, miten yhteiskuntaa ja elinympäristöä tulisi rakentaa. Sarja esittelee näkökulmia Suomen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman 2022–2035 eri teemoihin ja kannustaa keskustelemaan ennakkoluulottomalla tavalla. Sarja on toteutettu yhteistyössä nuorten arkkitehtien You Tell Me -kollektiivin kanssa. Kollektiivin tavoitteena on edistää ajattelutavan muutosta rakentamisen alalla vertaisoppimisen ja tiedon jakamisen kautta sekä laajentamalla keskustelua arkkitehtuurista myös alan ammattilaisten ulkopuolelle.
