Arkkitehtuurimme vuosituhannet uudistaa käsityksiä suomalaisesta arkkitehtuurista

Suomalaisen arkkitehtuurin historiaa on viime vuosina tarkasteltu erityisesti maamme reilun satavuotisen itsenäisyyden kautta. Harri Hautajärven toimittama Rakennetun Suomen tarina (Rakennustieto 2017) sekä Lauri Louekarin, Anni Vartolan, Helena Hirviniemen ja Kasper Strömmanin kirjoittama Toista sataa – Suomen itsenäisyyden ajan arkkitehtuuria (Atlas Art 2020) muistuttivat, miten Suomen itsenäistymisessä ja modernisaatiossa arkkitehtuurilla on ollut keskeinen historiallinen tehtävä.

Aikaisempia keskeisiä suomalaisen arkkitehtuurin historioita ovat kirjoittaneet erityisesti Nils-Erik Wickberg, Vilhelm Helander, Elina Standertskjöld ja Riitta Nikula – kukin omasta historiallisesta kontekstistaan käsin.

Aalto-yliopistossa arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessorina toimivan Panu Savolaisen kirjoittama Arkkitehtuurimme vuosituhannet: Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (Sammakko 2024) liittyy aikaisempien historioiden joukkoon. Teos katsoo arkkitehtuurin historiaa suhteessa ajankohtaisiin kysymyksiin ilmastonmuutoksesta, monilajisuudesta, resurssien hyödyntämisestä sekä painopisteen muutoksesta uudisrakentamisesta yhä enemmän olemassa olevan rakennuskannan korjaamiseen ja ylläpitoon.

Kirja pohjautuu Savolaisen suuren tutkimustyön yleistajuiseen esittämiseen ja valokuvaaja Aleks Talven upeisiin kuviin, jotka tuovat historian eloon.

Mitä on suomalainen arkkitehtuuri?

Arkkitehtuurimme vuosituhannet on kirjan kustantajan mukaan ensimmäinen kattava esitys Suomen arkkitehtuurin historiasta yli kymmenen tuhannen vuoden ajalta. Huikea mittakaava ulottuu myös tulevaisuuteen: aikajanan päätepisteessä siintää seuraava jääkausi, jolloin Suomen maaperä peittyy mannerjäätikön alle ja nykyinen arkkitehtuuri tuhoutuu.

Aikaisempien historiikkien tavoin kirjan eräs pääjuonne on suomalaisen arkkitehtuurin kansainvälisyys.

Suomen arkkitehtuurin historiaa on määrittänyt läpi vuosisatojen Ruotsista ja Venäjältä tulleet vaikutteet. Myös 1900-luvun kansainvälisesti tunnettu suomalainen arkkitehtuuri on kansallisromantiikasta lähtien ollut osa laajempaa eurooppalaisen arkkitehtuurin kehityskulkua ja kansainvälisesti maasta toiseen liikkuvien arkkitehtien suunnittelemaa.

Savolaisen kontribuutio on historiallisen tarkastelun ulottaminen vielä kauemmaksi. Vaikka niin sanottua esihistoriallista aikakautta leimaa usein mielikuva melko primitiivistä ja sulkeutuneista yhteisöistä, on rakentaminen ollut aina hyvin altista melko kaukaakin tuleville vaikutuksille ja eri rakentamistapojen synteeseille. 

Hyvä esimerkki tästä on Suomessa varhain käyttöön otetun, idästä tulleen lamasalvostekniikan hyödyntäminen pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle ominaisena hirsirakennustekniikkana.

Toisaalta Suomi yhtenäisenä alueena on myös itsessään melko nuori ajatus. Esimerkiksi saamelainen maankäyttö ja rakentaminen on läpi historian ollut hyvin erilaista kuin muilla alueilla. Suomalaisen arkkitehtuurin historialliset alkuperät ovat siis moninaiset.

Suomen ohella myös arkkitehtuurin käsite on verrattain nuori. Erilaisten omasta historiastaan ja kulttuuristaan tietoisen tyylisuuntausten vuorottelun ohella arkkitehtuuria voi ajatella paljon laajemminkin: arkkitehtuurin lähtökohtana on maapallon sedimenttikerroksista ja aiemmista elävistä organismeista ajan saatossa puristautuneet materiaalit ja resurssit. Arkkitehtuurin geologinen sedimenttihistoria ulottuukin kymmenien miljoonien vuosien takaisiin tapahtumiin.

Arkkitehtuuria geologisessa mittakaavassa

Arkkitehtuuria on määrittänyt poliittisten ja taloudellisten tavoitteiden sekä kulttuuristen arvostuksen osalta aina käytettävissä olevat resurssit.

Nykyinen ihmislaji on alkanut rakentaa maapallolla noin 10 000 vuotta sitten, viimeisimmän jääkauden päättyessä. Käytettävissä olevien resurssien historia on kuitenkin huomattavasti tätä vanhempi, sillä ne perustuvat maapallon sedimenttikerroksista tai elävistä organismeista valmistettuihin rakennusaineisiin.

Vaikka kaikki eläinlajit ovat rakentamisessa hyödyntäneet näitä resursseja, herää kirjan pohjalta ajatus, että ihmislajille ominainen rakentamisen tapa on ollut ennen kaikkea näiden resurssien alati monimutkaisempi ja tehokkaampi jalostaminen.

Osana tätä kehityskulkua rakentamisen suhde planetaarisen aineenvaihduntaan ja luonnon kiertokulkuun on perustavalla tavalla muuttunut. Siinä missä vielä muutama vuosisata sitten pääasialliset rakennusmateriaalit, kuten puu ja savi (puhumattakaan siitä, että materiaalina käytettäisiin esimerkiksi ruokoa tai lunta kuten yli 10 000 vuotta sitten), palautuivat melko nopeasti luonnon omaan kiertokulkuun, on erityisesti betonin valmistamiseen tarvittavat materiaalit sekä valmistamisessa käytettävä fossiilipohjainen energia kaikkein vanhinta valtamerien pohjaan sedimentoitunutta materiaa miljoonien ja jopa miljardien vuosien takaa.

Samalla tavalla esimerkiksi teräsbetonielementtien tai rakentamisessa käytettävän muovin palautuminen luonnon omaan kiertokulkuun kestää käytännössä ikuisuuden. Rakennusten niin sanottu elinkaari ulottuukin Savolaisen mukaan pidemmälle – niin historiaan kuin tulevaan – kuin osaamme kuvitellakaan.

Savolaisen nostama geologinen mittakaava suomalaisen arkkitehtuurin historiaan nostaa esiin kiinnostavia jatkokysymyksiä.

Suomalaista arkkitehtuuria pidetään nuorena, maamme rakennuskannasta yli 80 prosenttia on rakennettu vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mutta toisaalta nimenomaisesti modernille arkkitehtuurille tyypillisten materiaalien läsnäolon kautta olemme päivittäin tekemisissä maapallon kaikkien vanhimpien sedimenttikerrosten kanssa.

Saisiko tästä uuden näkökulman myös rakennusperinnön arvottamiseen? Betonielementtitaloja purkamalla tuhoamme kaikkein varhaisimpia maapallon orgaanisia yhdistelmiä ja huomattavasti ihmisiä varhaisempaa kulttuuriperintöä. Teemme siis jotain täysin peruuttamatonta.

Historiankirjoittamisen uudet painotukset

Savolaisen ja Talven teoksen taustalla voi nähdä laajempia muutoksia tavassa kirjoittaa historiaa. Kun vielä reilu vuosikymmen sitten arkkitehtuurihistoriassa, kuten myös laajemmin kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa, korostuivat mikrohistorialliset motiivit, on viime vuosien painotus ollut ihmistä laajempiin maapallon geologisiin epookkeihin kohdistuvaa.

Arkkitehtuurissa paljon huomiota on saanut muun muassa Barnabas Calderin Architecture from prehistory to climate emergency (Penguin Random House UK 2021). Savolaisen tavoin Calder esittää, ettei arkkitehtuurin historiaa tulisi palauttaa ainoastaan kysymyksiksi tyylisuunnista. 

Arkkitehtuurin lähtökohtana on pikemminkin energia ja materiaaliset resurssit. Form follows fuel: esihistorialliset rakennukset, keskiaikaiset katedraalit ja modernit pilvenpiirtäjät ovat kaikki oman energiaympäristönsä tuotteita, olipa tämä energia sitten ihmistyövoimaa, puuta, hiiltä, öljyä tai sähköä.

Myös antropologi David Graeberin ja arkeologi David Wengrown kansainvälinen menestysteos Alussa oli… Ihmiskunnan uusi historia (suomennos: Teos 2022) on hieman yrittänyt haastaa vakiintuneet käsitykset ihmiskunnan historiasta ja myös kaupungistumisen, arkkitehtuurin ja rakentamisen alkuperästä.

Alussa oli… kyseenalaistaa pitkään vallinneen käsityksen siitä, että ihmiskunta olisi edennyt lineaarisesti primitiivisistä metsästäjä-keräilijäyhteisöistä monimutkaisempiin maatalousyhteiskuntiin ja lopulta moderneihin demokratioihin. Kirjan mukaan ihmiset ovat pikemminkin kokeilleet erilaisia sosiaalisen järjestäytymisen malleja tuhansien vuosien ajan. Erityisesti primitiivisinä pidetyt alkuperäiskansat eri puolilla maailmaa ovat kehittäneet hyvin hienostuneita hallinnon ja sosiaalisen kansssakäymisen järjestelmiä. Tästä historiallisesta näkökulmasta katsottuna modernit yhteiskunnat eivät väistämättä olekaan ihmiskunnan kehityksen huippu.

Arkkitehtuurimme vuosituhannet on paikoin arkkitehtoninen vastine Graeberin ja Wengrown esittämään ajatukseen: arkkitehtuurin tuhansien vuosien historia paljastaa monia erilaisia rakentamisen ja suunnittelun tapoja, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että nykykäytännöt edustaisivat kehityskulun huippua.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä jälkiviisaudesta vaan myös siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Kirjan alaotsikkoa mukaillen suomalainen arkkitehtuuri, niin kuin me sen tunnemme, tulee vääjäämättä päättymään viimeistään ilmastonmuutokseen, seuraavaan jääkauteen tai muuhun geologiseen mullistukseen. Mutta se, mitä tapahtuu ennen sitä, on paljon kiinni siitä, miten opimme suhtautumaan meitä edeltävään historiaan ja jo rakennettuun. 

Arkkitehtuurimme vuosituhannet – Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun -kirjan julkaisutilaisuus järjestetään Suomalaisen Kirjallisuuden seuran juhlasalissa 6.11.2024 klo 16–18. Tilaisuudessa puhuvat kirjan tekijät Panu Savolainen ja Aleks Talve sekä kustantajan edustaja Seppo Lahtinen. Paneelikeskusteluun osallistuvat kirjan tekijöiden ohella tutkijat Sanna Lehtinen, Anni Vartola ja Tuuli Heinonen. Paneelikeskustelun moderoi Archinfon Aleksi Lohtaja. 

Tilaisuuden järjestävät Aalto-yliopisto, Archinfo, Kustannusosakeyhtiö Sammakko ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lue lisää julkaisutilaisuudesta täältä.