Arkkitehti-lehden uudessa numerossa etsitään ihanteellista esitystilaa
Arkkitehti-lehti
Toukokuussa ilmestyneessä Näyttämö-numerossa tarkastellaan ihanteellisen teatterirakennuksen ominaisuuksia ja arvioidaan areenoiden liittymistä ympäröivään kaupunkiin.
Reilut viisikymmentä vuotta teatterisalien ihanteena niin Suomessa kuin kansainvälisesti on ollut niin sanottu musta laatikko eli black box. Aikanaan radikaalin näyttämötyypin tavoitteena oli luoda mahdollisimman neutraali ja monikäyttöinen tila, joka muuntuisi erilaisten esitysten tarpeisiin ja laajentaisi siten teatterin yleisöpohjaa.
Tila ei kaivannut ympärilleen monumentaalisia puitteita vaan sijoittui mieluummin kaupunkirakenteen osaksi, yhtenä julkisena palveluna muiden joukossa. Suomessa uuden teatterityypin näkyvimpiä puolestapuhujia 1970-luvulla oli arkkitehti Pentti Piha, jonka toimintaa Kaisa Karvinen tarkastelee kirjoituksessaan Arkkitehti-lehden numerossa 3/2024.
Nyt ihanne on kuitenkin taas murtumassa, osoittavat lehden useat puheenvuorot. Venla Kotilainen ja Heini Hermunen pohtivat mustan laatikon näennäisen neutraaliuden rajoitteita sosiaalisen esteettömyyden näkökulmasta. Jaakko Karhunen taas heittää ilmoille kysymyksen, millaista elokuvan katsominen olisi, jos neutraalin, taustalle hämärtyvän salin sijaan tila ja esitystekniikka olisivat osa esitystä.
Monia tämän päivän teatterintekijöitä kiehtoo mustan laatikon yleispätevien puitteiden sijaan esitysten tekeminen olemassa oleviin tiloihin. Kun esityspaikaksi valikoituu tyhjilleen jäänyt, purettavaksi tuomittu rakennus, ottaa esitys väistämättä kantaa rakennussuojelun ja purkamisen ajankohtaisiin kysymyksiin. Dramaturgi Henriikka Himma pohtii esseessään näitä teemoja kahden viimeaikaisen paikkasidonnaisen produktionsa kautta.
Eräänlaisia näyttämöitä ovat myös urheilua, konsertteja ja muita tapahtumia palvelevat monitoimiareenat. Viimeisen viidentoista vuoden aikana niistä on muodostunut keskeinen osa kaupunkikeskustojen suurisuuntaisia kehityshankkeita, joita tyypillisesti viedään eteenpäin rakennusyhtiöiden ja kiinteistösijoittajien voimin. Tommy Lindgren arvioi, millaista kaupunkiympäristöä neljässä suuressa kaupungissa näistä lähtökohdista on syntynyt tai on syntymässä.
Numerossa esitellään kolme tuoretta kohdetta, jotka palvelevat teatteria, tapahtumia ja urheilua. Suomen Kansallisteatterin 1950-luvulla rakennettu, Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelema pieni näyttämö on korjattu Arkkitehdit Davidsson Tarkelan suunnitelmien mukaan sen alkuperäistä arkkitehtuuria vaalien ja muokkaamalla entisistä aputiloista uudentyyppisiä esitystiloja.
Arkkitehtitoimisto Alan suunnittelema Kotkan Satama-areena on monenlaisia tapahtumia palveleva arkkityyppinen musta laatikko, jonka arkkitehtuuri etsii inspiraatiota satama-alueen suurpiirteisestä mittakaavasta ja ronskista ilmeestä.
JKMM Arkkitehtien suunnittelema Tammelan stadion Tampereella puolestaan osoittaa, että viime vuosina suositulla hybridimallilla – areena on rahoitettu sen yhteyteen rakennetuilla asunnoilla ja liiketiloilla – voidaan luoda vaikuttavaa arkkitehtuuria ja eheyttää rikkonaista kaupunkikuvaa, kunhan rakentamisen määrä on sopusoinnussa ympäristön kanssa.
Lue lisää osoitteesta ark.fi
