Arkkitehdin toimijuus yhteiskunnallisessa muutoksessa

Uutisissa ilmoitetaan yhä useammin toistuvista tulvista, metsäpaloista ja ennätykset rikkovista lämpötiloista. Miten arkkitehtien tulisi tässä tilanteessa toimia? Muutos on myös pelottava – pitäisikö sitä itsekin muuttua samalla?

Tiedän, että monet arkkitehtuurin alalla pyrkivät ajamaan muutosta, joten tämä teksti on osoitettu heille. Kerron diplomityöni kautta oman tarinani siitä, miksi melkein lopetin arkkitehtuurin opiskelun ja mikä lopulta sai minut viimeistelemään opintoni ja jopa aloittamaan tohtoriopinnot. Kaikki sekä alkaa että loppuu ekologiseen talousteoriaan, supistuviin maakuntiin ja institutionaalisiin normeihin.

Vastavirran kohtaaminen

"Microeconomic Degrowth" oli ensimmäinen lukemani tutkimusartikkeli, joka esitteli minulle uuden tavan käsittää taloutta ja ihmisen käyttäytymistä. Ajatus uusklassisen taloustieteen itsekkäästä ja ahneesta ihmiskäsityksestä, homo economicuksesta, oli jo pitkään tuntunut vieraalta ja luotaantyöntävältä, vaikken tuolloin tiennytkään edes kyseistä termiä.

Teksti herätti talousteoreettisen janon, ja aloin vihdoin nähdä mahdollisuuksia mahdottomissa suunnittelutilanteissa ja valoa ainaisen ”raha määrää” -mentaliteetin varjossa.

Ajattelun murtuminen valtavirrasta pakotti minut kohtaamaan toistuvan ristiriidan myös arkkitehtuurissa. Suunnittelun opiskelijana olin ihmetellyt, miten vähän ympäristön suunnittelua koskeva keskustelu sisälsi yhteiskuntateorian ja etiikan keskustelua. Ekologisuuden ja oikeudenmukaisuuden teemat tuntuivat usein päälle liimatuilta ja pinnallisilta sekä liian kaukaisilta käytännön konkretiasta suunnittelun opetuksessa. Toki todellisuudessa keskustelua on käyty pitkään, myös suunnittelijakunnassa ja etenkin 1970-luvulla, mutta opiskelujen alkuvaiheessa en ollut löytänyt aiheen piiriin.

Ekologinen jälleenrakennus arkkitehtiopiskelijan näkökulmasta

Degrowth-talousteoria herätti minussa innostuksen, joka antoi toivoa suunnittelusta ja suunnittelijasta oikeudenmukaisuuden edistäjänä. Diplomityöni ”Approaching change in rural-urban metabolism - A young planner's approach for ecological reconstruction in rural regions of Finland” alkuperäinen tarkoitus oli soveltaa degrowth-talousteorian näkökulmaa ekologisen siirtymän tilalliseen palvelumuotoiluun väestöltään vähenevillä maaseutualueilla.

Maaseudun ja väkimäärältään pienenevien kaupunkien ja kylien sivuuttamisen kokemus oli minulle tuttu, sillä sukuni on kotoisin Pohjois-Karjalan maaseudulta.

Tutkimustyön edetessä päädyin kuitenkin degrowth-teorian sijasta BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen teoriaan. Valinta johtui siitä, että ekologisen jälleenrakennuksen teoria on degrowth-ajattelua enemmän resursseja korostava näkökulma.

Ekologisen jälleenrakennuksen visio pyrkii takaamaan yhteiskunnallisen turvallisuuden ja globaalin oikeudenmukaisuuden kannalta elintärkeät ilmastotavoitteet. Sen lähtökohtana on, että edessä on perinpohjainen muutos, jota voi verrata toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennuskauteen. 

Visiossa yhteiskunnallinen jälleenrakennus on jaettu viiteen teemaan: 1. Energia, liikenne ja rakentaminen, 2. Ruoka ja maanviljely, 3. Metsät ja muu maankäyttö, 4. Hoiva ja 5. Kulttuuri. Muutoksen kannalta keskeisiä työkaluja ovat päästökauppa ja hiilitullit, julkiset investoinnit, tavoitteellinen innovaatiopolitiikka, valtion takaamat työpaikat, alakohtainen siirtymäpolitiikka, koulutus ja kulutuksen vähentämisen hyväksyminen.

Valtiollisen ja paikallisen suunnittelun tasot toimivat eri logiikoilla, joten yhdistääkseni näkökulmat jouduin ottamaan askeleen taaksepäin kohti yhdyskuntasuunnittelun teoriaa ja historiaa sekä kokonaisvaltaisempaa valtiollisen suunnittelujärjestelmän tarkastelua. Käytin työssäni tilallisen suunnittelun termiä, koska sillä on historiallisesti viitattu yhdyskuntasuunnitteluun hyvin laajassa merkityksessä.

Tilallisessa suunnittelussa usein korostuu kasvu ja kaupungistuminen. Taloudellisesti ja väestöllisesti matalakasvuisissa maakunnissa, kuten Pohjois-Karjalassa, tämä on herkästi johtanut alueelliseen keskittymiseen ja tehostamiseen tavalla, joka ei ole kestävä ja joka on aiheuttanut alueellista eriarvoisuutta.

Oman elinpiirin ja elinkeinon ristiriidat ympäristötavoitteiden kanssa korreloivat tutkitusti myös ilmastopolitiikan vastustamisen kanssa ja voivat kytkeytyä ymmärrettävään pelkoon oman elinkeinon tai totutun maailmankuvan menettämisen puolesta. Suuremmassa mittakaavassa muutoskyvyttömyys kuitenkin kasvattaa vuosi vuodelta suurempia riskejä ja haittoja sekä näille yhteisöille että yksilöille.

Tulevaisuudessa maaseutualueet kohtaavat myös yhä suurempia muutospaineita, samalla kun kunnilla harvoin on selkeästi artikuloituja suunnittelun työkaluja tai poliittisia ohjelmia, jotka tukisivat ekologista siirtymää supistuvilla alueilla. Tulevaisuudessa esimerkiksi paikallisemman ruuan ja hyödykkeiden tuotannon tarve kasvaa, kun tuotantoketjujen ja tuotannon epävarmuus lisääntyy ilmastonmuutoksen vaikutuksesta.

Paikallisempi tuotanto vaatii muutosta kaupunkien ja maaseutualueiden välisessä ajattelussa, sillä kasvua edellyttävä suunnittelun historiallinen lähestymistapa ei pysty kunnolla vastaamaan rakenteellisen muutoksen esiin tuomiin haasteisiin.

Rinnakkaisinstituutiot yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuutena

Kaavoituksesta voi kuitenkin löytää myös uusia työkaluja, joilla maankäyttöön ja suunnittelun lähestymistapoihin voidaan vaikuttaa. Paikallistason rinnakkaisinstituutiot ja niiden muodostama verkosto ovat diplomityöni ehdotus lisävälineiksi ekologisen jälleenrakennuksen visiolle ja tueksi maankäytön muutossuunnitteluun tilanteissa, joissa kasvua ei tapahdu.

Niiden kautta voi tukea ja synnyttää paikallistason toimintaa, joka tukee oikeudenmukaista ekologista siirtymää esimerkiksi tuotantomenetelmien ja kulttuurin alueilla. Rinnakkaisinstituutiolla on myös joustavammat keinot hakea rahoitusta toimilleen, sillä sen organisaatiomuoto ei ole rajattu. Rinnakkaisinstituutio voisi esimerkiksi toimia voittoa tavoittelemattomana osuuskuntana, kuten pohjoiskarjalalainen ennalistamista ajava Lumimuutos-osuuskunta (hyperlinkki ), tai lahjoitusperusteisena yhdistyksenä, kuten Ilmastometsä ry. Ideaalitilanteessa rinnakkaisinstituutio voisi korvata ekologisessa siirtymässä menetettyjä elinkeinoja. Rinnakkaisinstituutiot toteuttavat näin ekologisen jälleenrakennuksen ajatusta siitä, että yhteiskunnan mittava uudelleen organisointi myös luo uusia työpaikkoja.

Miten rinnakkaisinstituutiot muokkaavat suunnittelijan toimijuutta?

Rinnakkaisinstituution ajatus painottaa kollektiivisuutta ja yhteistyötä tavalla, jossa suunnittelija toimii vahvemmin osana yhteisöjä kuin toimiessaan pelkkänä fasilitoijana. Suunnittelijoilla on kyvykkyyttä ratkaista tilallisia haasteita luovasti, mutta tyypilliset tilaajat ja normit ohjaavat suunnittelua usein muita kuin ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisia tavoitteita kohti. Rinnakkaisinstituutio on työkalu ja ajatuskoe siitä, miten suunnittelijat voisivat kytkeytyä rakenteellisten muutosten ajamiseen ja samalla luoda ekologisen työn ja tuotannon tapoja.

Näiden kysymysten parissa työskentely sai myös minut lopulta jäämään arkkitehtuurin alalle, joskin sopivan toimijuuden etsiminen ei olekaan aina yksinkertaista.

Ekologinen ja oikeudenmukainen suunnittelu ei koskaan ole arvovapaata. Olemme rakenteellisen haasteen edessä, jossa objektiivisuutta korostava, arvojen ääneen lausumista välttävä tekninen lähestymistapa ei ole onnistunut luomaan oikeudenmukaisempaa maailmaa. On siis olennaista pyrkiä kehittämään uudenlaisia instituutioita; sellaisia, joissa haluamme elää. Muutos lähtee myös suunnittelijasta itsestään: verkostoitumisesta mutta myös hidastamisesta, itsereflektiosta, kulutuskulttuurin purkamisesta ja osallisuudesta yhteisöihin, joissa pyrkimys ekologisempaan ja oikeudenmukaisempaan elämään elää ja voi hyvin.

Emel Tuupainen on arkkitehti ja väitöskirjatutkija, jonka kiinnostuksen kohteina ovat ekologinen talousteoria, yhdyskuntasuunnittelun oikeudenmukaisuus ja suunnittelun poliittiset ulottuvuudet. Hänen diplomityönsä "Approaching change in rural-urban metabolism" valittiin Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen lukuvuoden 2022–2023 parhaiden diplomitöiden näyttelyyn. Tuupainen on osa You Tell Me -kollektiivia. Arkkitehtuurin tutkimuksen ohella Tuupainen luo kuva- ja performanssitaidetta.

Lisätietoa: https://emeltuupainen.myportfolio.com/

Kaikkien arkkitehtuuri -sarja sukeltaa arkkitehtuurin ympärillä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tarvitsemme moniäänisiä näkökulmia siihen, miten arkkitehtuuri voi vahvistaa sekä ihmisten hyvinvointia että ympäristön kestävyyttä. Sosiaalisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti kestävä arkkitehtuuri perustuu aktiiviseen keskusteluun siitä, miten yhteiskuntaa ja elinympäristöä tulisi rakentaa. Sarja esittelee näkökulmia Suomen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman 2022–2035 eri teemoihin ja kannustaa keskustelemaan ennakkoluulottomalla tavalla. Sarja on toteutettu yhteistyössä nuorten arkkitehtien You Tell Me -kollektiivin kanssa. Kollektiivin tavoitteena on edistää ajattelutavan muutosta rakentamisen alalla vertaisoppimisen ja tiedon jakamisen kautta sekä laajentamalla keskustelua arkkitehtuurista myös alan ammattilaisten ulkopuolelle.

Lisää You Tell Me -kollektiivista