Hyppää sisältöön
Havainnekuva torinäkymästä, jossa etualalla kaksi vanhusta ja suihkulähde.

Elinympäristöä kaikenikäisille: voiko kaupunkirakenteella vähentää tarvetta vanhusten palveluasunnoille?

Asumisen toiveet ja todellisuus limittyvät asukkaiden yksilöllisiin tarpeisiin ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Arkkitehti Sari Nieminen on työstänyt arkkitehtuurin taiteilija-apurahalla vaihtoehtoisia asumisen muotoja vastaamaan ikääntyvän väestön tarpeisiin.

Teksti: Sari Nieminen

Suomi on yksi maailman nopeimmin ikääntyvistä maista. Yhä useampi meistä tulee elämään yli 90-vuotiaaksi. On yleisesti hyväksytty tavoite hoitaa vanhukset kotona. Moni viettää elämänsä viimeiset vuosikymmenet yksin, mikä ei edistä hyvinvointia. Muistisairaiden määrä kasvaa. 

Tutkin kuvitteellisen korttelirakenteen avulla kaupunkia, joka on viihtyisä kaikenikäisille asukkaille, mutta jossa vanhat ihmiset ovat erityisasemassa.

Usein toistellaan, että tiivistämällä kaupunkirakennetta pelastamme maapallon ilmastokatastrofilta. Tehokas rakentaminen saattaa monin paikoin johtaa arvokkaina pitämiemme ympäristöjen tuhoutumiseen, heikentyvään asumisterveyteen ja vaikuttaa myös vanhuksiin. Korkeiden ja ahtaiden kortteleiden syvärunkoisten talojen alimpien kerrosten pienissä asunnoissa saattaa tulevaisuudessa elää köyhiä vanhuksia sähkövalon varassa.

Miten siis suunnitella kaupunki, korttelit, asunnot, aukiot ja kadut niin, että vanhuksilla on mahdollisuus elää turvallisesti myös kodin ulkopuolella? Suunnitelmani lähtökohta on yksityisautoilun tuntuva rajoittaminen: asukkailla ei ole etuoikeutta säilyttää kulkupeliään ikkunansa alla, vaan autot jätetään joukkoliikenteen asemien valvottuihin pysäköintipaikkoihin.

Kaupunkitilaa rajaavat korttelit olen muotoillut kaareviksi, jolloin niitä voidaan täydentää ajan mittaan ilman, että ympäristö vaikuttaa keskeneräiseltä. Oleellista on rakentaa ensin aukioita rajaavat asuintalot. Soikiokortteleiden sisällä myös muistisairaat voivat ulkoilla turvallisesti ja istuskella lasikuisteilla tarkkailemassa torielämää.

Leudossa ilmastossa vanhat ihmiset voivat viettää aikaa ulkona myös talvisin: istua rakennusten seinustoilla ja kokoontua toreille vaihtamaan kuulumisia. Sen sijaan pohjoisen ankarassa ilmastossa joudumme talvella vetäytymään suojaan sisätiloihin. Ratkaisuna esitän sisä- ja ulkotilan välisen vyöhykkeen rakentamista intiimein lasiseinäisin kuistein – samaan tapaan kuin ravintolat laajentuvat katutilan puolelle.

Urbaanissa kaupunkitilassa kokee olevansa sisällä: tilassa on rajat. Kuten viihtyisissä sisätiloissa – isoissa ja pienissä – tilaa rajaavat pinnat ovat sileitä ja niiden materiaalit ovat yhtenäiset.

Vanhojen paviljongin ulkonäkymä.

Muuritalojen muodostamat kaarevat rakennusrintamat on suunniteltu julkisivuiltaan mahdollisimman sileiksi siten, että parvekkeet sulautuvat muurattujen kappaleiden lasiseinäisiin nivelosiin yhdessä porrashuoneiden kanssa. Näin syntyy tilallisesti ehyt kokonaisuus sekä torialueille että kortteleiden sisäosiin.

Riittävä päivänvalo ja näkymät kahteen ilmansuuntaan ovat pienten asuntojen viihtyisyyden lähtökohtia. Nämä toteutuvat, kun asuinrakennusten runko on kapea.

Huonekorkeus on vähintään 2,7 metriä ja ikkunat ranskalaisia parvekkeita. Nykyinen vaatimus ”porrassyötön tehokkuudesta” on syytä hylätä. Sotien jälkeisessä Suomessa rakennettiin kapearunkoisia asuintaloja, joten miksei se olisi mahdollista nyt?

Havainnekuva Niemiskylän torin ympäristöstä.

Noppatalot olen suunnitellut yhteisöasumiseen. Kimppakämpät on ajateltu jaettaviksi nuorten ja vanhojen asukkaiden kesken. Suurperheet, joita on esimerkiksi maahanmuuttajien joukossa, saavat koko kerroksen asuttavakseen. Ääntä eristäviä väliovia tarvitaan kotirauhan säilyttämiseksi, samoin useita suihkuhuoneita. Maantasokerroksissa sijaitsevat yhteiset tilat: esutupa, apuväline- ja pyörävarasto sekä kuraeteinen rollaattoreiden, lasten kuravaatteiden ja koirien tassujen pesuun.

Vanhojen paviljonki on yksikerroksinen rivitalo. Se voidaan rakentaa CLT -levyistä ja mitoittaa siten, että talon voi purkaa, kuljettaa rekalla toiseen paikkaan ja koota uudestaan. Paviljongin leikkisä, värikäs hahmo viittaa vapaa-ajan viettoon. Molempien puolien katokset ja lasikuistit täydentävät tunnelmaa.

Vaarin- ja mummonmökki.

Vaarin- ja mummonmökki on yhden vanhuksen koti, mutta se on mitoitettu niin, että mökin voi jakaa sopuisa pariskunta. Soikiokorttelin sisällä, omenapuiden ja marjapensaiden ympäröimänä asukas voi mielessään palata lapsuutensa tunnelmiin. Matala, loivakattoinen versio sopii myös esimerkiksi omakotialueen piharakennukseksi. Taitekattoinen korkea versio vaatii enemmän tilaa ympärilleen. Siinä on ullakko tai mahdollisuus rakentaa tynnyriholvillinen sisäkatto, jolloin korkea huone lisää tilan tuntua. Asuinpinta-alaltaan mökki on niin pieni, että elämää täydentämään tarvitaan kortteleiden yhteisiä tiloja. Mökki on CLT-rakenteinen ja mitoitettu purettavaksi ja koottavaksi uudelleen.

Nieminen on ideoinut myös Helsingin Alppiharjuun Brahenkentän hybridirakennuksen. Uudisrakennuksesta löytyisi koteja ainakin parillekymmenelle vanhukselle, ja asunnoista aukeaisi näkymä urheilukentän tapahtumiin.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Arkkitehti-lehdessä 2/2022.


Sari Nieminen on taitelijaprofessori ja arkkitehti, jolle hyvä elinympäristö on elinehto. Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Valtion arkkitehtuuri- ja muotoilutoimikunta myönsivät Niemiselle kymmenvuotisen arkkitehtuurin taiteilija-apurahan vuoden 2014 alusta. Apurahalla Nieminen on kehittänyt vanhuksille soveltuvien asuntojen tyyppiratkaisuja. Suunnittelun lähtökohtana on ollut, että ei ole erillistä senioriasumisen ratkaisua vaan ikäihmiset asuvat muiden joukossa. Senioriasunnot sijaitsevat taloissa, joissa asuu kaikenikäisiä ihmisiä ja perheitä. Linkki projektin verkkosivuille (aukeaa uuteen välilehteen).