Kaunis dokumenttielokuva tarkastelee valon heijastuksia Juha Leiviskän arkkitehtuurissa

Noin puolen tunnin mittainen dokumenttielokuva arkkitehti, akateemikko Juha Leiviskän taitavasta tavasta vangita ja käsitellä luonnonvaloa kiertää paraikaa festivaaleilla eri puolilla maailmaa. Valonsieppaaja – Light Snatcher oli mukana myös arkkitehtuurielokuvafestivaali Ark Rexin ohjelmistossa marraskuun lopussa. Elokuva on vuodenvaihteessa 2021–22 esitetty kahteen kertaan Suomen televisiossa ja on edelleen katsottavissa laadukasta sisältöä tarjoavassa YLE Areenassa.

Charlotte Airaksen tekemä filmi voisi olla jopa pidempi, mutta kelpaa toki tällaisenakin. Pidempi kesto olisi taatusti mahdollistanut esiteltyjen arkkitehtuurikohteiden perusteellisemman kuvaamisen, mutta hyvä näin. Elokuva on myös eräänlainen kunnianosoitus Juha Leiviskääkin opettaneelle rakennustaiteen historian professori Nils Erik Wickbergille (1909–2002).

Leiviskä kuului siihen arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa opiskelleiden innostuneeseen ryhmään, joka ymmärsi rakennustaiteen historian opiskelun merkityksen tärkeänä kivijalkana arkkitehdin ammatissa toimimiselle. Hän osallistui jo 1950-luvulla eri puolille Eurooppaa suuntautuneille, huolella valmistelluille opintomatkoille. Erityisesti Leiviskä tunnustaa ihastuneensa myöhäisbarokin sisätiloihin, jotka Wickbergin suosikkeina kuuluivat matkojen ehdottomiin kohokohtiin.

Kyse on pyhiinvaellustenkin kohteina olevista myöhäisbarokin kirkoista sekä luostareiden hienoista kirjastoista. Leiviskä mainitsee erityisesti Neresheimin luostarikirkon, joka on mestarisella tavalla kuin valosta rakennettu. Sen pylväätkin on muotoiltu kuin soittelemaan valolla ja sen heijastuksilla – näin Leiviskä asian ilmaise.

Arkkitehdin pohdinnan kohteeksi ja tavoitteeksi tulikin päästä samanlaiseen epäsuoran, tiloja hellästi ja hitaasti hyväilevän valon käyttöön omassa suorakulmaiseen koordinaatistoon perustuvassa arkkitehtuurissaan.

Luonnonvalon ja keinovalon yhteispeli

Elokuvassa pääsemme käymään arkkitehdin kotona ja toimistossa sekä kolmessa hänen suunnittelemassaan kirkossa. Helsingissä vierailemme pienehkössä kerrostalossa Kalasatamassa sekä Vallilan kauniissa ja ilmavassa kirjastossa. Pääsemme näkemään arkkitehdin esittelemässä Kuopion Männistön Pyhän Johanneksen kirkon pienoismallia ja kertomassa kirkkoon integroidusta taideteoksesta. Saamme myös kuulla hänen soittavan Mozartin ja Debussyn musiikkia – Leiviskä on taitava pianisti ja tavattoman musikaalinen.

Vantaan Myyrmäen kirkossa Leiviskän valon käyttöä esittelee valon heijastelun pomppailua tutkaillut arkkitehti Kati Blom. Toisin kuin barokkikirkoissa, tämän kirkkotilan eri rakennusosilla on muu kuin kantavien rakenteiden rooli, ainakin vertikaalisten tilaelementtien osalta. Leiviskään vaikutuksen tehneen barokkikirkon kupoleita kannattelevat sisemmät rakenteelliset elementit, pyöreät pilarit, jotka heijastelevat ja hajottavat paksun ulkoseinämuurin viistoseinäisistä ikkuna-aukoista tulevaa valoa. Moderneista kirkoista puuttuvat tietenkin myös barokin suosimat veistokset ja värit sekä puttoaiheet ja kultaus. Taide on niissä huomattavasti hienovaraisemmin esillä, kuten Kuopiossa ja Oulun Pyhän Tuomaan kirkossa.

Dokumentissa kiinnitetään huomiota myös akateemikkomme suunnittelemiin valaisimiin. Hän tiedostaa luonnonvalon ja keinovalon keskinäisen eron ja toisaalta niiden yhteispelin. Taianomaisimmillaan tuo yhteispeli on löydettävissä vaikkapa entisen Konstantinopolin eli nykyisen Istanbulin Hagia Sofian valtaisassa sisätilassa.

Leiviskän suunnittelemat valaisimet, yksinkertaisimmista mutkikkaimpiin, toistavat myös valon heijastumista ja – hänen omiin sanoihinsa tukeutuen – heijastuksen heijastusta ja vielä heijastuksen heijastuksen heijastusta, ja tämä kaikki vieläpä monikossa. Valaisimet ovat kauniita myös pelkän luonnonvalon näyttäessä niiden muodon. Näitä valaisimia on arkkitehti käyttänyt kuin parvina leijailemassa korkealla olevan katon ja meidän ihmisten täyttämän lattian välitilassa. Vallilan kirjastossa kuvausryhmän kanssa käydessään arkkitehti joutuu toteamaan valaisimiin vaihdettujen lamppujen alkuperäistä kylmemmän värin, mitä hän aiheellisesti kommentoi.

Valon merkityksen ymmärtäminen syntyi jo lapsuudessa

Dokumentissa puhutaan suomea mutta myös englantia, jälkimmäistä sekä akateemikon että asiantuntija Scott Poolen suulla. Eteläisestä Saksasta kuvamateriaalina on sekä vanhaa kaitafilmikuvaa että erityisesti tätä dokumenttia varten kuvattua, valon nopeutettuun leikkiin keskittyvää elävää kuvaa. Kaunis kertomus päättyy keskelle Helsinkiä niinkin arkiseen rakennukseen kuin Svenska social- och kommunalhögskolaniin ja sen lounaskahvila- ja aulatiloihin; keskellä Helsingin yliopiston keskustakampusta puistomaisessa ympäristössä sijaitseva yliopistorakennus on sekin ylevöitetty valon avulla.

Lyhyt dokumentti on monin tavoin kauniisti tehty. Leiviskä kertoo omasta lapsuudestaan, kuinka hän Tampereella joutui noin 13 vuoden ajan asumaan takapiharakennuksen asunnossa, jonne ei koskaan tullut suoraa auringonvaloa. Kaikki tapahtui heijastusten kautta. Ymmärrys valon ja sen heijastusten merkityksestä kumpuaa jo sieltä saakka. Elokuvan tekijä on myös kuvauttanut Leiviskää soutelemassa tämän kesämaisemissa. Kansainvälisille katsojille saattaa pohjoisen valomme erityisluonne tulla ymmärretyksi dokumentin lopun kuulaiden vedenpinnan heijastusten kautta. Suora valo sinänsä ja paljaanahan on – no, suoraan sanoen, hieman tylsää.

Viehättävimpiä kohtia dokumentissa on se, kun Juha Leiviskä johtaa Vantaan Myyrmäessä arkkitehtuurin opiskelijat sisälle suunnittelemaansa kauniiseen kirkkotilaan. Hän vertaa liikkumista musiikkiteoksiin, kuten sinfonioihin, sonaatteihin tai liedeihin. Tapahtuu ikään kuin prosessi: saapuminen, päämäärän löytäminen ja valaistuminen. Samoin kuin sävellyksessä, arkkitehtonisessa tilassakin voi ja tulisikin olla kohokohta ja loppuhuipennus.

Yhden inspiraation lähteen elokuva taitaa kuitenkin jättää kertomatta. Suomalaiseen moderniin arkkitehtuuriin liittyy toinenkin ja taatusti myös Leiviskän arvostama diffuusin valon mestari, nimittäin Alvar Aalto.

Elokuva on toistaiseksi katsottavissa Yle Areenassa.

Valonsieppaaja – Light Snatcher
lyhytdokumenttielokuva
ohjaaja: Charlotte Airas
käsikirjoitus: Charlotte Airas, Kimmo Kohtamäki
tuotanto: Making Movies 2021
kesto: 29 min 20 s

Tarja Nurmi on arkkitehti, joka kirjoittaa arkkitehtuurista kotimaisiin ja kansainvälisiin julkaisuihin. Arkkivahti-blogissaan hän julkaisee ajankohtaisia arkkitehtuuriin ja kaupunkiin liittyviä artikkeleita. Useiden muiden arkkitehtuurin alaa sivuavien tehtäviensa lisäksi Nurmi on ideoinut ja perustanut Ark Rex -arkkitehtuurielokuvafestivaalin yhdessä Amos Rex -taidemuseon kanssa ja toiminut festivaalin kuraattorina vuosina 2019 ja 2021.

Juha Leiviskän ajattelua ja arkkitehtuurin taustoja avaa myös Archinfon tuottama 25-minuuttinen haastatteluvideo Juha Leiviskä – Valon mestari (2019). Linkki videoon