Kuvia horisontittomasta perspektiivistä

Arvio Ulla-Maija Alasen näyttelystä Ihmisen Tila Jyväskylän Alvar Aalto -museon Galleriassa Jyväskylässä 7.2.– 30.3.2014.

Arkkitehtonista kokemusta kuvataan usein joko tilan käyttöön liittyvien vaikutelmien tai tilan herättämien tunnelmien kautta. Modernissa taidepuheessa käsitys havaitsijasta on laajentunut katseesta kehollisuuteen ja korostanut kokemuksen ruumiillisia, aistillisia ja jopa lihallisia ulottuvuuksia. Sinänsä aisti- tai keholähtöisen kokemuksellisuuden näkökulma ei ole uusi. Jo klassisessa arkkitehtuurissa pohdittiin katseen liikerataa sekä näkymien ja vaikutelmien sommittelua: tila tai maisema suunniteltiin sarjalliseksi siten, että kävelyreitin kuljettama katselupiste sai eteensä aina uusia kuvakulmia.

Arkkitehtoniseen kokemukseen liittyy myös ikiaikainen teema ihmiskehon ja arkkitehtuurin rakenteellisesta samankaltaisuudesta. Vanhat pituusmitat kuten tuuma, jalka, syli ja kyynärä perustuvat oman kehomme mittoihin. Antiikin pylväsjärjestelmien mittasuhteita ja koristeluperiaatteita perusteltiin nais- ja mieskehon esteettisillä ihanteilla. Käytämme arkkitehtuurin yhteydessä yhä kehollista sanastoa: rakennus katsoo, seisoo ja istuu; sillä on ilme, selkä- ja vatsapuoli; se ottaa syliinsä. Ihmisyyden ja arkkitehtuurin suhde on sekä eksistentiaalinen että intuitiivinen. Me olemme ja elämme tilassa, ja me olemme itse tila. Me olemme arkkitehtuuria arkkitehtuurissa.

Lähtökohtana keho- ja historiatietoinen havainto

Tähän keskusteluun ottaa osaa arkkitehti, kuvataiteilija Ulla-Maija Alasen näyttely Ihmisen tila – Tutkielmia arkkitehtuurin anatomiasta ja anatomian arkkitehtuurista. Alasen taiteen yhteydessä tuntuu riittämättömältä puhua ruumiillisuuden ja henkisyyden tai fyysisen ja metafyysisen välisestä vuorovaikutuksesta. Hänen taiteensa äärellä kuvan katsominen on hyvin kokonaisvaltainen, mutta samalla myös ajallisesti rajaton, tieteellisen täsmällinen ja järjestäytynyt kokemus.

Alasen ilmeinen taiteellinen lähtökohta on havainto omasta kehosta tietyssä tilassa. Hänen tanssijataustansa ei niinkään näy ruumiillisuuden korostumisena, vaan pikemminkin kehotietoisuutena: ymmärryksenä kehon ääriviivoista ja kestokyvystä. Taiteilija-arkkitehti tuntuu hyväksyvän kehon biologisena koneistona, rakenteiltaan vääjäämättömästi rapistuvana tomumajanamme. Koulutustaustan ja kiinnostuksen kohteet voi aistia myös kuvien viittauksista arkkitehtonisiin elementteihin sekä historiallisiin tyylikausiin liittyvistä sommittelullisista mielleyhtymistä.

Ihmisen Tila -näyttely on pieni, mutta kuvissa on voimaa. Vahvuus nousee taiteellisen havainnon esittämisen tarkkuudesta sekä taiteellisen ja tieteellisen katseen kohtaamisesta. Kuvat on toteutettu teknisesti omaperäisellä, perinteistä taideilmaisua kokeellisemmalla tavalla. Alanen on kuvannut omaa kehoaan kirkkaan Karujärven pinnan alla. Vesi ja heijastukset kadottavat kuvista mittakaavan ja tunnistettavuuden. Raaja ei ole enää lihaa, vaan kuin marmoria, valoa, tienpenkereen kaltaista muotoa.

Osaan kuvia on yhdistetty lääketieteellisessä yhteydessä tutumpia magneettikuvia. Selkäranka muuttuu perhoseksi, lantiomalja kuin pylvästä tukevaksi kivijalaksi. Katsoja tekee moninkertaisen sukelluksen tuntemattomaan: ensin veden, sitten ihon pinnan alle. Eteen avautuu jotakin sananmukaisesti ennennäkemätöntä. Kun katsomme Ulla-Maija Alasen omien kudosten ja elimien hiljaiseen pimeyteen, katsomme samalla ihmisyyteen, elämän alkuun, ikuisuuteen ja katoavaisuuteen. Näyttelykuvissa ja selailukirjassa käytetyt viittaukset Leonardo da Vincin anatomiatutkielmiin ja luonnonfilosofiaan sekä ranskalaiseen fenomenologiaan tuntuvat tarpeettomilta ja turhan johdattelevilta.

Arkkitehtuurin ja anatomian välitiloissa

Hypermodernin aikamme terävimpiin analyytikoihin lukeutuva filosofi Paul Virilio on esseessään The Overexposed City (1984) käyttänyt aikamme mielentilasta käsitettä 'horisontiton perspektiivi'. Tämänhetkisen aikamme tila, aika ja havainto ovat ääriviivattomia, pinnattomia ja rajattomia, ja ne lipuvat jatkuvasti muuntuvassa teknologisessa tila-ajassa toinen toiseensa sulautuen. Ei ole yhtä tiettyä tapahtumapaikkaa, ei päivän kulun rytmittämää luonnollista ajan kulkua, ei täsmällistä hetkeä tai kohtaa, jossa jokin alkaa tai päättyy.

Ulla-Maija Alasen Ihmisen tila -näyttely kommentoi omalla hiljaisella tavallaan juuri tämänkaltaista, Virilion tavoittamaa ajan, paikan, todellisen ja virtuaalisen välitilaan asettuvaa sumeaa epätietoisuutta. Mediakyllästeisessä, kaiken nopeasti viestivässä ja toistavassa ajassamme vain yksilö ja hänen oma todellisuutensa on välitön ja autenttinen. Taiteilija kuvaa työskentelyään vaistonvaraiseksi ja luonnon hiljaisuudesta ammentavaksi. Katsoja näkee ja kokee tämän taiteilijan kuvissa, koska ne operoivat häpeilemättömästi ainoassa todellisessa mittakaavassa: ainutkertaisuuden ja yhteisesti jaetun välisellä akselilla.

Linkki Alvar Aalto museon sivuilla olevaan Ulla-Maija Alasen haastatteluun: aaltopress.wordpress.com/taiteilija-lahikuvassa-ulla-maija-alanen