Home » Arkkitehtuuripolitiikkapage 2

Arkkitehtuuripolitiikka

Arkkitehtuurin tiedotuskeskus toimii arkkitehtuuripolitiikan erityisasiantuntijana ja seuraa Suomessa ja maailmalla tehtävää arkkitehtuuripoliittista kehitystyötä.

Arkkitehtuuripolitiikka Suomessa

Suomi kuuluu arkkitehtuuripoliittisten ohjelmien pioneerimaihin. Keskustelua ohjelman tarpeesta käytiin jo 1970- ja 80-luvuilla, mutta vasta 1990-luvulla hanke sai poliittista kantavuutta rakennus- ja maankäyttölainsäädännön uudistuksen rinnalla.

Valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 1998

Valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 1998

Ensimmäistä arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa valmisteltiin kahdessa opetusministeriön asettamassa toimikunnassa vuosina 1996-1997 ja se hyväksyttiin valtioneuvostossa 17.12.1998.

Vuoden 1998 arkkitehtuuripoliittinen ohjelma julkaistiin heti tuoreeltaan kuvitettuna versiona suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja saksaksi valtion rakennustaidetoimikunnan ja Suomen Arkkitehtiliiton yhteistyönä. Siitä on myös saatavavilla sähköinen versio arabiaksi. Turkin arkkitehtiliitto on kääntänyt osan tekstistä turkiksi.

Suomen kansallinen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma kohdistettiin ennen kaikkea julkisille toimijoille, joiden esimerkkivaikutuksen haluttiin heijastuvan myös muuhun yhteiskuntaan. Ohjelma linjasi 24 toimenpiteen muodossa yleiset tavoitteet maamme rakennusvarannon arvon ylläpitämiseksi ja lisäämiseksi, rakennusperinnön vaalimiseksi, korkeatasoisen uudisrakentamisen edistämiseksi ja kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi.

Ohjelmalla on ollut suuri esimerkkivaikutus kunta- ja aluetason omaehtoisten arkkitehtuuripoliittisten ohjelmien syntymiselle. Sitä on myös käytetty mallina muiden eurooppalaisten maiden ohjelmien laadinnassa.

Arkkitehtuuripolitiikan seuranta

Arkkitehtuuripolitiikan seuranta

Opetus- ja kulttuuriministeriö ja valtion rakennustaidetoimikunta ovat 1990- ja 2000-luvulla kantaneet päävastuun arkkitehtuuripolitiikan seurannasta ja ohjauksesta lähimpinä yhteistyökumppaneinaan ympäristöministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö sekä arkkitehtuurialan järjestöt. 2010-luvulla aloite arkkitehtuuripolitiikan uudistamisesta siirtyi ympäristöministeriölle. Vuonna 2013 aloitti toimintansa opetus- ja kulttuuriministeriön tukemana arkkitehtuurin alan järjestöjen yhdessä perustama Arkkitehtuurin tiedotuskeskus, jonka  yhtenä keskeisenä toiminta-alueena on arkkitehtuuripolitiikka.

Arkkitehtuuri osana kulttuuri- ja ympäristöpolitiikkaa

Arkkitehtuuri osana kulttuuri- ja ympäristöpolitiikkaa

Finlandia_taloAjatus aktiivisesta, yhteiskuntavetoisesta arkkitehtuuripolitiikasta alkoi itää kansainvälisillä arkkitehtifoorumeilla 1970-luvun lopulla. Ensimmäinen arkkitehtuuripoliittinen ohjelma tehtiin 1992 Hollantiin, jossa nopea kaupungistuminen vauhditti uusien ympäristön laadunvarmistuskeinojen etsintää.

Suomi ehti saada valmiiksi ohjelmansa kolmantena Euroopassa, joskin hanketta edeltänyt keskustelu kesti melkein vuosikymmenen. Arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa valmisteltiin kahdessa opetusministeriön asettamassa työryhmässä 1996-1998, joiden jäseniksi kutsuttiin rakennetun ympäristön keskeisiä viranomais- ja asiantuntijatahoja. Ensimmäisen työryhmän raportista käytiin laaja lausuntokierros. Lopullinen tiivistetty ohjelmaversio hyväksyttiin valtioneuvostossa 17.12.1998. Valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittinen ohjelma julkaistiin kuvitettuna laitoksena useilla kielillä ja sitä esiteltiin laajasti sekä kotimaassa että kansainvälisesti.

Useimmissa maissa vastuutahona kulttuuriministeriö tai ympäristöministeriö

Joao Ferreira Benton vuonna 2012 Euroopan arkkitehtuuripoliittiselle foorumille (EFAP) tekemässä selvityksessä Survey on Architectural Policies in Europe, tutkittiin arkkitehtuuripolitiikan levinneisyyttä ja asemaa Euroopan maissa. Tutkimuksessa haastateltiin valtioiden sekä eräiden itsehallintoalueiden rakennetun ympäristön kehityksestä vastaavia ministeriöitä.

Puolet 37 vastanneesta ilmoitti tuottaneensa ohjelma-asiakirjan, jossa annetaan linjaukset valtion harjoittamalle arkkitehtuuripolitiikalle. Toinen puoli, kaikkiaan 14 vastaajaa, ilmoitti suunnittelevansa vastaavan asiakirjan tuottamista. Vain viisi vastaajaa totesi, ettei arkkitehtuuripolitiikkaa koskevia asiakirjoja ole suunnitteilla.

Tutkimus jakaa Euroopan maat kolmeen pääluokkaan riippuen siitä, onko arkkitehtuuripolitiikkaa edistetty: a. lainsäädännön kautta (Ranska ja Ruotsi); b. kansallisella arkkitehtuuripoliittisella ohjelmalla (Belgia /Flanderi; Tanska; Eesti; Suomi; Irlanti; Latvia; Liettua; Luxemburg; Alankomaat; UK/ Skotlanti; UK/ Pohjois-Irlanti; Islanti; Norja); c. sektoripolitiikan osana (Kypros, UK/ Englanti ja UK/ Wales).

Vastuu arkkitehtuuripolitiikasta jakautuu tutkimuksen mukaan suurimmassa osassa Euroopan maita kahdelle tai useammalle ministeriölle. Alle puolessa tapauksista arkkitehtuuripolitiikasta vastaa vain yksi hallintosektori, joka yleensä on kulttuuriministeriö, mutta toisinaan myös ympäristöministeriö. Jaetuissa tapauksissa vastuun jakavat yleisimmin kulttuuriministeriö ja ympäristöministeriö.

Tärkeitä eurooppalaisen arkkitehtuuripolitiikan syntyä ja kehitystä linjanneita EU-asiakirjoja ovat vuosina 2001, 2007 ja 2008 julkaistut:
Euroopan neuvoston päätöslauselma kaupunki- ja maaseutuympäristön arkkitehtuurin laadusta,
EU-maiden kaupunkikehityksestä ja aluesuunnittelusta vastaavien ministerien hyväksymä EU:n kestävää kaupunkikehitystä käsittelevä Leipzigin peruskirja (Leipzig Charter) sekä
Euroopan unionin neuvoston päätelmät arkkitehtuurista ja kulttuurin vaikutuksesta kestävään kehitykseen

Paikalliset ohjelmat

Paikalliset ohjelmat

Suomessa useat kunnat ja alueet ovat laatineet paikallisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman tukeakseen seutunsa tai paikkakuntansa identiteettiä ja ympäristön kehittämisen laatua. Valmiita ja valmistumassa olevia ohjelmia on noin kaksikymmentä. Vastaava ilmiö löytyy vain Tanskasta, jossa viranomaistahot tukevat aktiivisesti paikallisten ohjelmien kehitystyötä.

Suomen ensimmäiset paikalliset ohjelmat syntyivät kansallisen ohjelman vanavedessä heti 2000-luvun alussa. Tällöin Jyväskylä (2002) ja Oulu (2002) sekä Itä-Suomen lääni (2000) laativat omiin tarpeisiinsa räätälöidyn arkkitehtuuripoliittisen ohjelman.

Toinen aalto lähti liikkeelle noin viisi vuotta myöhemmin. Kautta leimasi valtion rakennustaidetoimikunnan aktiivinen edistämis- ja tukitoiminta. Tällöin valmistuneiden kahdentoista ohjelman tekijöinä on kahdeksan kaupunkia, Vantaa (2006), Lappeenranta (2007), Tampere (2006), Kuopio (2007), Helsinki (2006) + Apoli 2010 -julkaisu, Turku (2009), Lohja (2009), Lahti (2010), sekä kolme aluetta, Häme (2007), Varsinais-Suomi (2006), Uusimaa (2009).

Vuosina 2004-2011 järjestettiin valtion rakennustaidetoimikunnan johdolla kahdeksan suurta seminaaria ja lukuisia pienempiä verkottumistapahtumia eri puolilla maata. Lisäksi julkaistiin tietoa eri medioissa ja luotiin verkkosivusto apoli.fi. Sivusto suljettiin toimikunnan politiikkatoiminnan päättyessä.

Viimeisimmät alueelliset ohjelmat ovat valmistuneet Uudellemaalle (2014-2016) ja Satakuntaan (2013). Uusin kuntatason ohjelma on valmistumassa Kirkkonummelle. Eräät kasvuhakuiset kaupungit ovat jo siirtyneet toiselle ohjelmakierrokselle. Vantaa (2015) julkaisi uuden arkkitehtuuriohjelman yhdeksän vuotta ensimmäisen valmistumisesta. Myös Jyväskylässä, Tampereella ja Kuopiossa on käynnissä toisen kierroksen ohjelmatyö.

Vuodesta 2012 tämän sivuston julkaisija, Arkkitehtuurin tiedotuskeskus, on tarjonnut kunnille ja alueille tukea arkkitehtuuripoliittisten verkottumistapahtumien järjestämisessä sekä sitoutunut kokoamaan ja tuottamaan tietoa arkkitehtuuripolitiikasta.
Näytä paikallisohjelmat aikajanalla Näytä paikallisohjelmat karttana

Kansainvälinen toiminta

European Architectural Policy Network, EFAP

European Architectural Policy Network, EFAP

EFAP eli European Forum for Architectural Policies -verkosto perustettiin Suomen ja Ranskan yhteisaloitteena Ranskan EU-puheenjohtajuuskaudella vuonna 2000. Taustalla oli halu tukea kansallista työtä kansainvälisellä verkottumisella sekä tarve tiedon ja kokemusten vaihtoon. Voimien yhdistämisellä haluttiin myös synnyttää edustava ja laajapohjainen yhteisö, joka kykenee edistämään rakennetun ympäristön laadun ja yhteiskunnallisen merkityksen ymmärrystä poliittisella tasolla Euroopan Unionin alueella.

Arkkitehtuuripoliittinen foorumi tuo yhteen kolme ympäristön rakentumisen keskeistä vaikuttajaryhmää: rakennuskulttuurin koko laajasta kirjosta vastaavien ministeriöiden sekä arkkitehtuurialan kansallisten kulttuurilaitosten ja ammattijärjestöjen edustajat.

Verkoston toimintaperiaatteena on vaikuttaa EU-puheenjohtajuuksien kautta siten, että kulloinenkin puheenjohtajuusmaa järjestää yhteistyössä EFAPin kanssa kansainvälisen konferenssiin, jossa arkkitehtuuripoliittisia aloitteita ja tavoitteita tuodaan julki mahdollisimman korkealla poliittisella tasolla ja jossa eri maiden toimijat voivat tavata toisiaan ja saada tietoa arkkitehtuuripolitiikan etenemisestä muissa maissa.

EFAP-konferensseja on järjestetty vuosina 2000–2011 kaikkiaan 25 osana EU-puheenjohtajuuskausien virallista tai epävirallista ohjelmaa. Niiden yhteydessä on  pidetty kulttuuriministerien tapaamisia, ja foorumien julkilausumia on lähetetty Euroopan maiden ministeriöihin ja EUn keskeisiin elimiin. Konferenssit ovat toimineet myös alustoina eri maiden arkkitehtuuripoliittisen ohjelmien saatekeskusteluille ja julkistamistilaisuuksille.

Suomi on osallistunut verkoston toimintaan aktiivisesti sen perustamisesta lähtien. Suomen ensimmäinen EFAP-konferenssi Discussing Architectural Quality järjestettiin toukokuussa 2002. Vuonna 2006 Suomen puheenjohtajuuskaudella järjestettyyn konferenssiin Celebrating the Everyday – Aspects of Architectural Policies osallistui kaikkiaan lähes 300 henkeä yli 30 maasta. Tapahtuman keskeisiin puhujiiin kuuluivat mm. suurta kansainvälistä arvostusta nauttiva arkkitehti, Lord Norman Foster.

Lue Fosterin kuvitettu esitys           Tutustu konferessiohjelmaan englanniksi  tai  ranskaksi

Arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat Euroopassa

Arkkitehtuuripoliittiset ohjelmat Euroopassa

Varhaisimmat arkkitehtuuripoliittiset pohdinnat käytiin kansainvälisillä foorumeilla, joilta keskustelu siirtyi kansalliselle tasolle 1980- ja 1990-luvuilla. Lukuisat maat ehtivät työstää ja julkaista arkkitehtuuripoliittisen ohjelman tai tehdä vastaavia lainsäädännöllisiä uudistuksia jo ennen vuosituhannen vaihtumista. Näitä olivat Ranska, Alankomaat, Irlanti, Suomi, Ruotsi, Iso-Britannia, Italia ja Belgia.

Arkkitehtuuria edistävien ohjelmien laatiminen jatkui vilkkaana myös 2000-luvulla. Tällöin aktivoituivat Tanska, Viro, Liettua, Luxemburg, UK/ Skotlanti, Itävalta ja Saksa, 2005 jälkeen Kroatia, Slovenia, Malta, Turkki, Latvia, Tšekki, Islanti ja Norja. Etenkin EU:n uusien maiden mukaantuloon vaikutti eurooppalaisen arkkitehtuuripoliittisen verkoston aktivoitunut toiminta. European Forum for Architectural Policies (EFAP) perustettiin vuonna 2000 Suomen ja Ranskan aloitteesta. Sen tehtävänä on tukea tiedonvaihtoa sekä rakennetun ympäristön laadun ja arkkitehtuuripolitiikan edistämistä EU:n ja jäsenmaiden piirissä.

Samalla kun yhä uudet maat aloittavat arkkitehtuuripoliittisen toiminnan, edelläkävijät ovat jo siirtyneet toiselle kierrokselle. Irlanti ja Tanska ovat julkaisset uuden kansallisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman. Suomessakin aiheesta keskustellaan ja Ruotsi on saanut edustavan, arkkitehtien ammattijärjestön tekemän malliohjelman. Arkkitehtuuripolitiikan mallimaa Alankomaat on alkuperäisen, vuoden 1991 ohjelman jälkeen julkaissut jo neljä hallituksen hyväksymää ja rahoittamaa arkkitehtuuripoliittista toimenpideohjelmaa.

Valtioden ohella myös alueet ja kaupungit laativat arkkitehtuuripolittisia ohjelmia. Omia ohjelmia ovat tehneet esimerkiksi Iso-Britannian itsehallintoalueet, kuten Skotlanti ja Pohjois-Irlanti. Alueellisten ja paikallisten ohjelmien laadinnassa erityisen aktiivisia ovat Tanska ja Suomi.

Valtaosa yllä luetelluista ohjelmista ovat ministeriöiden tuottamia asiakirjoja, ja osa on hyväksytty maan korkeimmissa päättävissä elimissä.
Täältä lisätietoa arkkitehtuuripolitiikasta eurooppalaisissa maissa.

Kansalaiset ja ympäristö

Mahdollistava elinympäristö

Mahdollistava elinympäristö

Elinympäristömme uudistamisen ja hoidon laatuvalinnat vaikuttavat suoraan ja epäsuorasti jokaisen kansalaisen hyvinvointiin. Rakennettu ympäristö voi toimia sekä esteenä että kannustimena kansalaisten osallistumiselle yhteiskunnan ja itsensä kehittämiseen. Kaiken rakentamiseen liittyvän julkisen ja yksityisen toiminnan tulisikin tähdätä sellaisen elinympäristön tuottamisen, joka mahdollistaa kansalaisten hyvinvoinnin ja heidän harjoittamiensa elinkeinojen menestyksen.

Lisääntynyt ympäristötietoisuus ja kehittynyt kansalaisyhteiskunta asettavat uusia vaatimuksia rakennetulle ympäristölle. Esteettömyyden sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset ulottuvuudet haastavat tulkintamme demokratiasta. Myös kulttuurien ja elämäntyylien erilaistuminen lisää aiempaa moninaisempien ympäristöjen kysyntää.

Rakennetun ympäristön hyvän laadun säilyttämisen ja korkeatasoisen suunnittelun tilaamisen paras tae ovat aktiiviset ja valveutuneet kansalaiset, joilla on riittävästi tietoa ympäristön rakentumisen keskeisistä tekijöistä ja jotka haluavat jakaa kokemustaan ja innostustaan muille. Osallistumisen oikeus ja velvoitus on kirjattuna maankäyttö- ja rakennuslakiimme. Se on keskeinen näkökulma myös valtioneuvoston vuonna 1998 hyväksymässä arkkitehtuuripoliittisessa ohjelmassa, joka nostaa hyvin suunnitellun ja toteutetun rakennetun ympäristön tärkeäksi osaksi kansallisvarallisuuttamme ja kilpailukykyämme. Myös EU:n lainsäädäntö ja suositukset korostavat kansalaistoiminnan keskeistä merkitystä Euroopan hyvinvoinnille ja kehitykselle.

Yhteiskunnan nopea muutos vaatii kaikilta uusia tietoja ja taitoja. Julkisilta ja yksityisiltä toimijoilta odotetaan strategisen suunnitteluotteen sekä uudenlaisten kumppanuus- ja vuorovaikutustaitojen kehittämistä. Osallistavan, asiakasohjautuvan suunnittelun ensiaskeleet on jo otettu. Myös tutkimus tuottaa uusia innovatiivisia toimintamalleja. Vaikutuskanavia ja ratkaisuja paremman elinympäristön luomiseksi etsivät myös monet kansalaisliikkeet ja riippumattomat ajatushautomot.

Kansalaistoiminnan uusi nousu on lisännyt rakennettuun ympäristöön liittyvää valveutuneisuutta ja kysyntää koulutukselle. Varsinkin lasten ja nuorten arkkitehtuurikasvatus on kehittynyt huimaa vauhtia vuoden 1998 arkkitehtuuripoliittisen ohjelman tuella ja rinnalla.

Kestävä jokapäiväinen ympäristö

Kestävä jokapäiväinen ympäristö

Sosiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa kansalaiset kokevat pystyvänsä vaikuttamaan heitä koskevaan päätöksentekoon. Tutkimusten mukaan kansalaiset ovat parhaimmillaan kekseliäitä ongelmanratkaisijoita ja osallistuvia päätöksentekijöitä, jotka haluavat kantaa vastuuta ja edistää yhteistä hyvää.

Arkkitehtuuripolitiikalla voidaan tukea yhteiskunnan eri vaikutuspiirien yhteistyötä terveen rakennetun ympäristön ylläpidossa ja sen eheyttävässä uudistamisessa oivaltavasti, kestävästi ja lisäarvoa tuottavasti. Synteesihakuisena osaamisalueena arkkitehtuuri on avainasemassa, kun sopeutamme rakennuskantaamme vastaamaan uusiin haasteisiin ja kehitämme uutta rakentamisen kulttuuria, jossa otetaan tasapainoisesti ja yhdenvertaisesti huomioon taloudelliset, sosiaaliset, ekologiset ja kulttuuriset näkökohdat, kuten maankäyttö- ja rakennuslakimme sekä monet EU-tason sitoumukset edellyttävät.

Pyrkimys hiilijalanjälkemme pienentämiseen edellyttää meiltä määrätietoista “yhteen hiileen puhaltamista”. Asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen tarvitaan yksityisten ja julkisten toimijoiden saumatonta kumppanuutta sekä yhteistyötä yli ahtaiden hallinto- ja ammattikuntarajojen. On kehitettävä kokonaisvaltaista ajattelua sekä oivaltavia uusia ratkaisuja, jotka vahvistavat ja eheyttävät yhdyskuntiamme. (Leipzigin peruskirja) Ekologisen vastuun rinnalla kulkee vastuu ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnista ja kulttuurista. (EU:n neuvoston päätelmät 2008/C 319/05)

Eräs polttavimmista kysymyksistä on löytää uusia ratkaisuja ja toimintatapoja, jotka hillitsevät ilmastonmuutosta ja auttavat meitä sopeutumaan aiheuttamiimme peruuttamattomiin muutoksiin. Kehitystyössä on kuitenkin varottava liian yksiulotteisia kestävyyden tulkintoja, jotka sammuttavat kiinnostuksen monialaiseen, innovatiiviseen tietojen ja taitojen verkottamiseen sekä kansalaisyhteistyöhön.

Yhteiskunnallinen sitoutuminen kestävään kehitykseen haastaa koko suunnittelu- ja rakennussektorin uudistumaan, jotta se voi vastata nopeasti kasvavaan eettiseen kysyntään. Muutoksessa tulisi entistä tehokkaammin hyödyntää arkkitehtuurin tuomaa lisäarvoa. Rakennusala voi vahvistaa kilpailukykyään vain verkottumalla ja kuuntelemalla herkällä korvalla kansalaisyhteiskunnan odotuksia.

Saavutettavuus, esteettömyys

Saavutettavuus, esteettömyys

Ympäristön esteettömyys ja saavutettavuus on kaikkien ihmisten oikeus. Fyysisen ympäristömme tulee kokonaisvaltaisesti edistää demokratiaa ja tasavertaisuutta.

Liikuntaesteisten toimintamahdollisuuksiin ja oikeuksiin sekä rakennusten ja ympäristön soveltuvuuteen pyörätuolissa liikkujalle on alettiin Suomessa kiinnittää huomiota 1970-luvulla. Silloin rakennuslainsäädäntöömme kirjattiin ensikertaa määräyksiä yleisön käyttöön suunniteltujen rakennusten sopivuudesta liikunta- ja suunnistautumiskyvyltään rajoittuneille.

Esteettömyyden periaate nojaa Suomen perustuslakiin, joka määrittelee kansalaiset yhdenvertaisiksi. Esteettömyydestä on säädetty rakennuslaissa (RakMk osa F2) ja sitä sivutaan muissakin laeissa. Nykyiset rakennusmääräykset ja suunnitteluohjeet keskittyvät vielä pitkälti yksityiskohtiin, kuten kynnyksiin, inva-nostimiin, luiskien kaltevuuksiin ja oviaukkojen leveyksiin. Toimivan esteettömyyden tulee kuitenkin olla kokonaisvaltaista ja jatkuvaa. Hyvällä suunnittelulla esteettömyys niveltyy huomaamattomaksi osaksi vaivatonta ympäristöä helpottamaan kaikkia käyttäjiä lapsiperheistä vanhuksiin. Korjausrakentamisessa ja arvorakennusten muutoksissa täydellistä esteettömyyttä ei aina voida saavuttaa, mutta parannuksista hyötyvät monet käyttäjät.

Rakentamisen esteettömyydessä on Suomessa kiitettävästi kiinnitetty huomiota liikuntaesteisten toimintamahdollisuuksiin. Toistaiseksi vähemmälle huomiolle on jäänyt suunnittelun ja kaavoituksen kokonaisvaltainen merkitys ympäristön yleiselle helppokäyttöisyydelle ja saavutettavuudelle. Maankäytön ja kaavoituksen keinoin ohjataan muun muassa asuntojen, työpaikkojen, koulujen, oppilaitosten sekä liikenteen ja palveluiden sijoittumista.

Sanassa esteettömyys korostuu este, mutta esimerkiksi ruotsiksi käytetään sanaa tillgänglighet ja englanniksi accessibility, jotka voidaan kääntää saavutettavuudeksi. Saavutettavuus on esteettömyyttä laajempi käsite, joka ulottuu kaikkien yksilöiden tasavertaisten mahdollisuuksien projektiona lähes kaikkialle: viestintään, tasa-arvoon, koulutukseen, liikennejärjestelyihin ja muihin yhteiskunnan palveluihin. EU:n tasolla koko yhteisön ajatus perustuu ihmisten, tavaroiden ja rahan esteettömään liikkuvuuteen.