enfi
Home » Ajankohtaista » Kaupungin tila – onko väliaikaisuus uusi pysyvyys?
Juha Ilonen Pohjoisesplanadi 19 sisäpihalla: Betonin ja lasin vuoropuhelu on täällä yhä aistittavissa, vaikka muutoksia onkin tehty. Kuvat: Aino Salmi

Kaupungin tila – onko väliaikaisuus uusi pysyvyys?

Arkkitehtuurikahvilassa 13.8.2015

Empireä, radikaalia jugendia ja 60-luvun tiukkaa modernia! Vuonna 1816 valmistuneesta Uschakoffin talosta Pohjoisesplanadilla on jäljellä vain kuoret. Sisätilat ovat kokeneet valtaisan muodonmuutoksen ensin 1900-luvun alun nimimiesten ja myöhemmin Aarno Ruusuvuoren suunnittelemana. Puhtaaksi valettua harmaata betonia, lasia ja pelkistettyjä muotoja! Yhden mielestä se on 1960-luvun purkuvimman symboli, toisen mukaan mahdollisuuksien paikka. Talosta vastikään väistyneen Kluuvin Gallerian sisäpiha loi puitteet keskustelulle kaupungin tilasta.

Arkkitehtuurimuseon johtaja Juulia Kauste keskusteluttaa Juha Ilosta ja Panu Lehtovuorta.

Miten määrittelet kaupunkitilan?

Taiteilijaprofessori Juha Ilonen avasi keskustelun haastamalla professori Panu Lehtovuoren määrittelemään kaupunkitilan käsitteen. Vastauksessa painottuu ihminen ja kokemuksellisuus: Kaupunkitilassa on kyse dynaamisesta, muotoutuvasta kolmikosta: fyysisestä tilasta, ihmisistä sitä käyttämässä sekä siitä, mikä merkitys tilalla ja sen käytöllä ihmisille on. Kaupunki ilman ihmisiä on raunio. Iloselle ihmiset ovat kuitenkin itsestään selvä lähtökohta, jota ei tarvitse pohtia. Sen sijaan tulisi pohtia, mistä syntyy kutsuva ja houkutteleva tila jo ennen kuin ihmiset ovat sinne tulleet. Arkkitehtien tehtävänähän on eläytyä ihmisen olemisen tapaan ja ihmiselämän kokonaisuuteen. Ihminen ilman kaupunkia on raunio.

Panu Lehtovuori: Kaupunkitilaa on pitkään suunniteltu muille kuin ihmisille. Hyvä kaupunkitila on järkevän kokoista, sisältää monia reittejä ja yllätyksiä – jotain muuta kuin itsestäänselvyyttä.

Kohti koettavaa urbanismia – eli mitä?

Ilosen ja Lehtovuoren kaupunkitilan määritelmät johdattelivat värikkääseen keskusteluun koettavasta urbanismista. Mitä se on ihmiselämän kokonaisuuden näkökulmasta? Vastauksia etsittiin monelta suunnalta: tapahtumapaikan menneisyydestä, tilojen uudelleenkäytöstä, tiivistämisen tarkoituksenmukaisuudesta, yllätyksellisestä kaupunkitilasta, olemisen tapojen vuorovaikutuksesta, ranskan kielen hyvää kaupunkielämää tarkoittavasta yhdyskuntasuunnittelu-sanasta, Matti Klingen pukeutumisohjeista ja tilan kokemisen sukupolvieroista. Välillä haettiin vauhtia Marrakeshin torin linssikeitonhuuruisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä sekä rennonmukavasta Amsterdamista, josta puuttuvat vallan symbolit. Kaiken kattavia vastauksia ei ehkä pystytty antamaan, mutta useita erittäin hyviä kysymyksiä nousi esiin. Kun lopulta päädyttiin pohtimaan kaupunkisuunnittelun prosessia ja asukkaiden kuulemista, heräsi myös yleisö mukaan keskusteluun.

Voiko kaupunkisuunnittelun prosessi uudistua?

Lars Sonckin asemakaavat synnyttivät aikanaan kaupunkisuunnittelun murroksen – ne olivat kapinaa virkakaavoitusta vastaan. Lehtovuori toteaa kaupunkisuunnittelun muutoksen olevan mahdollista myös nyt. Haasteena hän näkee sen, ettei nykyään uskalleta asettaa selkeitä normatiivisia tavoitetta, joiden saavuttamiseksi voitaisiin sitten etsiä erilaisia reittejä. Suunnittelu voisi tässä mielessä hyvin olla kokeilujen alusta.

Asukkaiden kuuleminen on jo omalta osaltaan vaikuttamut suunnitteluprosessiin. Mutta onko niin, että kun kuuleminen on hoidettu, jatketaan samaan malliin kuin ennenkin, provosoi Ilonen. Kaupunkiaktiivi yleisön joukosta totesi ongelman piilevän kaupunkilaiselle annetussa roolissa. Vuorovaikutustilanteet on rakennettu niin, että asukkaalle jää tehtäväksi vastustaa. Miten päästään tilanteeseen, jossa kaupunkilaiset voivat tehdä ehdotuksia? Lehtovuoren mukaan se on jo mahdollista. On olemassa järjestelmiä, jotka kokoavat tietoa ja muodostavat neuvottelualustan päätöksentekoa varten. Suunnittelu voi siis muuttua myös uuden tekniikan myötä. Esimerkiksi Lahdessa kerätään tietoa monin eri menetelmin jatkuvasti muuttuvaa yleiskaavaa varten.

Kuka on asukas, jota pitäsisi kuunnella?

Miten vuorovaikutuskysymyksiä sitten pitäisi viedä eteenpäin? Kaikkia vuorovaikutuksen keinoja on syytä käyttää ja käytetäänkin, toteaa pitkänlinjan kaupunkisuunnittelija yleisön joukosta. Ongelmana on kuitenkin prosessien kesto. Ne ovat niin pitkiä, etteivät kuullut ehdi nähdä osallistumisensa tuloksia ennen, kuin ovat muuttaneet pois. Se ei motivoi. Kun on omat rahat pelissä, on intressi vaikuttaa, mutta onko muuten? Kannattaisikin analysoida, kuka on asukas ja mihin asukkaan pitäisi vaikuttaa. Loppukaneettina tähän Ilonen toteaa, että juuri näiden ongelmien takia arkkitehdin on työssään osattava eläytyä ihmislajiin ja tavoiteltava suunnittelussa sellaista abstraktia joustavuutta, sellaisia ratkaisuja, joita ei voi vielä edes kuvitella.

Juha Ilonen: Helsingin keskustassa on kivaa – paljon kivempaa kuin 20 vuotta sitten.

Positiivista kehitystä ei kannata pysäyttää!

Yleisö nostaa keskusteluun nuoret, joilla tuntuu olevan uudenlainen suhde kaupunkiin – ei olla niin lainkuuliaisia ja osataan ottaa tilaa omaehtoisesti haltuun hauskanpidon kautta. Tällaista väliaikaisuutta pidettiinkin huippukiinnostavana kysymyksenä. Erilaisten, niin kaupungin laitamilla kuin keskustassa järjestettävien tapahtumien aiheuttama pöhinä vaikuttaa ihmisvirtoihin ja sitä kautta kaupunkitiloihin varsin konkreettisesti. Kaupunkia ikäänkuin tuotetaan yhdessä. Se koetaan kiinnostavana ja siitä halutaan pitää huolta. Ilosen mukaan Helsinki on kehittynyt positiiviseen suuntaan – kaupunkilaiset elävät kaupunkitilassa!

Jäähyväiset Kluuvin Gallerialle

Lopuksi ympyrä sulkeutui ja palattiin takaisin keskusteluareenalle. Mitä tapahtuu sille ja jo tyhjillään olevalle Kluuvin Gallerialle, jolle käytiin keskustelun päätteeksi jättämässä haikeat jäähyväiset?

 

Jaana Räsänen