Enemmän muotia arkkitehtuuriin

Taidehistorioitsija, kulttuuritoimittaja Jonni Roos kannustaa arkkitehteja havainnoimaan tarkemmin aikamme nopeasti muuttuvia ajankohtaisuuksia – juuri kuten muotibisneksessäkin tehdään. Julkaisemme Roosin näkemyksellisen esseen ylpeinä uudelleen Arkkitehti-lehden 3/2014 ystävällisellä luvalla.

Enemmän muotia arkkitehtuuriin

Muodikkuutta käytetään usein lyömäaseena, kun halutaan osoittaa jokin arkkitehtuurin ilmiö pinnalliseksi tai formalistiseksi. Muodin ja arkkitehtuurin suhde on kuitenkin monimutkaisempi.

Muoti on sikäli syvästi inhimillistä, että sitä esiintyy eri aikoina eri kulttuureissa. Muoti erottaa ja yhdistää ihmisiä, aivan kuten rakentaminen, ja se myös liittyy sosiaalisten positioiden määrittelemiseen. Jos hyvin käy, muotivaate antaa kantajalleen mahdollisuuden esittäytyä myönteiseksi koetussa yhteydessä, aivan kuten arkkitehtuuri, joka antaa ihmisille myönteisesti koetun ympäristön.

Toki muoti usein korostaa hetkellisyyttä, kertakäyttöisyyttä ja itsetarkoituksellisuutta ja eroaa siten suuresti arkkitehtuurista, joka useimmiten pyrkii kytkeytymään päinvastaisiin arvoihin. Myös muodin näennäinen, juureton pyrkimys “autenttisuuden näköisyyteen” saattaa olla arkkitehtuurin kannalta ongelmallinen arvo. Huippumuoti ja huippuarkkitehtuuri palvelevat kuitenkin pitkälti samoja ihmisiä. Mutta siitä on vähän kiusallista puhua. Onneksi sama koskee taidetta, ja se on sen väitetyn radikaaliuden kannalta vielä kiusallisempaa.

Muoti, sen eksklusiivisinta kärkeä lukuun ottamatta, perustuu suuriin volyymeihin, kun hyvän arkkitehtuurin katsotaan usein edellyttävän suunnittelukohteen ainutkertaisuuden huomioimista. Mutta myös standardiosista kootut rakennukset – mikä koskee miltei kaikkea suomalaista arkkitehtuuria – ovat tavallaan suurten volyymien arkkitehtuuria.

Feminiininen ja maskuliininen

Arkkitehtuuri ja muoti ovat voimakkaasti sukupuolittuneita alueita. Siksi muodin vähättely arkkitehtuurikeskustelussa antaa aiheen kysyä, onko arkkitehtuurissa sellaisia tiedostamattomia arvoja, jotka pitäisi tuoda avoimen keskustelun piiriin.

Vaikka vanhat miehet ovat valloittaneet molempien alojen aurinkoisimmat paikat, muoti assosioidaan monesti yhä feminiiniseen sfääriin kuuluvaksi, kun taas arkkitehtuurin arvoperustasta on turha etsiä kovin feminiiniseksi koettuja arvoja. Vitruviuksen venustas voidaan toki ajatella feminiiniseksi, mutta on vaikea välttyä ajatukselta, etteikö kyseessä olisi nimenomaan mieskatseen kokema kauneus.

Sama koskee rakennusten ajateltua käyttöä. Taidehistorioitsija Kirsi Saarikangas on tunnetusti osoittanut, että jälleenrakennusajan rintamamiestaloissa koti on mielletty perhekeskeisesti paikaksi, jossa nimenomaan perheenäidit (muodikkaasti) operoivat, ja jossa perheenisät ovat eräänlaisia ulkojäseniä, joita varten ei edes tarvita erityisiä tiloja – autotallia lukuun ottamatta. Toinen perinteisesti feminiiniseksi koettu sfääri ovat tavaratalot, joiden muotiosastojen ajatellaan varmaankin yhä palvelevan erityisesti naisten tarpeita.

Feminiiniset sfäärit ovat olleet ja ovat tarpeen, koska suuri osa julkista tilaa on koettu miesten dominoimaksi ja naisten läsnäolo siellä – hämmästyttävää kyllä – edelleenkin kiinnittää sukupuolittavaa huomiota, oli puheenaiheena sitten naisten autoilu tai sopiva pukeutuminen ilta-aikaan liikkuessa. Muodin mainitseminen arkkitehtuurikeskustelussa edellyttää valmiutta ottaa kantaa sukupuolittuneisuuteen.

Muoto ihmisten toiveille

Koska “arkkitehtuuri” ja toisaalta “muoti” eivät viittaa mihinkään konkreettiseen objektiin, vaan ne kuvaavat ennen muuta laajoja yhteiskunnallisia ja yksilötason luovia prosesseja, niistä ja niiden suhteesta voi väittää melkein mitä tahansa. Ja kuitenkin: mitä tahansa sanomme, arkkitehtuuri ja muoti myös pysyvät toisistaan erillisinä.

Itse ajattelen arkkitehtuurin ja muodin suhteen hedelmälliseksi mahdollisuuksien maisemaksi molemmille osapuolille. Jos omaksumme muodista sellaisen myönteisen (varmaankin idealistisen) käsityksen, että se pyrkii artikuloimaan muutosta, liikkuvuutta, luovuutta, ihmisten toiveita ja kaipuuta sekä yhteisyyden kokemusta, voidaan todeta, että arkkitehtuuri voi hyötyä melkoisesti tutkimalla juuri näitä samoja arvoja.

Toisaalta, jos ajatellaan (optimistisesti), että arkkitehtuuri pyrkii luomaan kestäviä ratkaisuja, heijastamaan ja ruokkimaan joukkoa syviä inhimillisiä tarpeita, jäsentämään sekä fyysisen että sosiaalisen tilan niin, että hyvin moninaiset yhteisön tarpeet ja toiminnot mahdollistuvat, voidaan todeta, että muoti voisi suuresti hyötyä arkkitehtuurin arvojen tutkimisesta.

Näin ollen muodista puuttuu arkkitehtuuria ja arkkitehtuurissa voisi olla enemmänkin muotia. Muoti, joka omaksuu arkkitehtuurin arvoja, ei ehkä aiheuttaisikaan niitä lieveilmiöitä, jotka olemme tottuneet muotiin liittämään? Ja arkkitehtuuri, joka valikoiden omaksuu muodin arvoja, ei ehkä olisikaan latteaa ja ohimenevää?

Pyrkimys uutuuteen on kirjoitettu arkkitehtuurin historiaan lukemattomin esimerkein, ja vaikka arkkitehdit eivät aina olekaan tietoisesti tavoitelleet ajan henkeä, arkkitehtuurin historiaa voi hyvin lukea erilaisten ajanhenkien jatkumona.

Muodin kyky antaa muoto ihmisten toiveille ja heidän kokemalleen kaipuulle on yksi sellainen alue, josta arkkitehtuuri voisi ottaa oppia. Muodin ammattilaiset tekevät tätä osaa työstään havainnoiden. Minulla on sellainen käsitys, että arkkitehtuurin piirissä ihmistä koskevat päätelmät on konkreettisten havaintojen sijaan koettu hyväksi johtaa arkkitehdin omaksumasta, hyvin yleisen tason ihmiskäsityksestä, joka vaikuttaa muuttumattomalta ja yleispätevältä, mutta todennäköisesti on kaikkea muuta kuin sitä.

Teksti: Jonni Roos.
Alkuperäinen julkaisu: Arkkitehti 3/2014, s. 66–67.

Anna Ruohosen syksy/talvi 2014 -malliston muotinäytös Helsingissä.
Anna Ruohosen syksy/talvi 2014 -malliston muotinäytös Helsingissä.